"Mitä!" huudahti keisari. "Hän on varmaan vanhan Bernacin tytär,
Grosboisista. Niin, herra de Laval, Bernachan on teidän enonne?"
Minä lienen punastunut myöntäissäni, sillä keisari arvasi minun ajatukseni.
"No niin, tosi on, että hänellä ei ole kaikkein arvokkaimpia tehtäviä, vaan hänestä on minulle paljo hyötyä. Enollannehan on, herra de Laval, maatila, jonka te olisitte saanut periä, eikö niin?"
"On, sire."
"Minä toivon, että te ette tule palvelukseeni sen vuoksi, että saisitte takaisin sen?"
"En sen vuoksi, sire, minä haluan raivata oman tieni."
"Minä en voi antaa sitä teille, herra de Laval, takaisin, sillä olot Ranskassa ovat järjestetyt niin huipulleen, että jos me rupeaisimme palauttamaan, niin siitä ei tulisi milloinkaan loppua. Minulla ei ole uskollisempia suosijia kuin ne, joilla on maatiloja, jotka eivät ole olleet heidän. Niin kauan kuin he minua palvelevat, saavat he ne pitää. Vaan mitä asiaa on tällä nuorella naisella? Antakaa hänen tulla sisään, Constant."
Seuraavassa silmänräpäyksessä tuotiin serkkuni Sibylle sisään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vaan hänen mustissa silmissään oli tarmokas ilme.
"No neiti, mitä varten tulette tänne? Mitä teillä on toivottavaa?" kysyi keisari ankaralla äänellä.
"Minä tulen, sire, pyytämään teitä säästämään Lesagen henkeä … hänen, joka vangittiin eilen syytettynä kavalluksesta. Hän on ylioppilas, sire, haaveilija, joka elää kaukana tästä maailmasta, ja jota kavalat ihmiset ovat käyttäneet aseenaan."