Arthur Conan Doyle on syntynyt Edinburghissa toukok. 22 p. 1859. Hänen isänsä oli taitelija. Kasvatuksensa sai hän Edinburghin yliopistossa, jossa suoritti lääkärin tutkinnon. Käytännöllisenä lääkärinä toimi hän kotimaassaan sekä Etelä-Afrikassa. Elää nykyisin kirjailijana Englannissa, Surrey'n kreivikunnassa.
Kirjailijana on hän kuulu kautta maailman. Julkaistuaan v. 1889 romaaninsa "Neljän merkit" herätti hän heti huomiota siinä päähenkilönä esiintyvällä yksityis-salapoliisityypillä, siitä hetkestä kuolemattomaksi käyneellä Sherlock Holmes'illaan. Hänessä katsottiin esiintyvän anglosaksilapsen rodun pääominaisuudet yhteen koottuina: loogillisuus, ajatuksen aktiivinen terävyys, järkkymätön siveellisyys, itsenäisyys, luoksepääsemätön, mutta kerran voitettuna ystävyydessään järkähtämätön luonne; samoin rodun ulkonaiset tunnusmerkit: pituus ja laihuus, puvun siisteys, ruumiinvoimat, hyvä ruokahalu, ankara tupakointi j.n.e. Hän oli kaikkenkaikkiaan tyypillinen englantilainen, jonka ominaisuuksia ja erikoisuuksia oli joka taholle hiukan liioiteltu, mutta joka juuri sellaisena oli kaikille mieluisa ja kansalaistensa itserakkautta kutkutteleva. "Sherlock Holmes'in seikkailut" ovat sitten tulleet kaikkialla kuuluisiksi, ilmestyen monilla eri kielillä. (Suomeksi neljänä eri osana à 3:75; kaikki osat kahtena siteenä korukansissa 17:—; K.O.Y. Kirjan kustannuksella.)
Holmes'in menettelytapa rikoksia tutkiessaan ei ole kirjallisuudessa varsinaisesti uusi, vaikka Doylelle onkin annettava se tunnustus, että hän on ensimäiseksi meidän päivinämme sitä pää-asianaan kehittänyt. Jo romantiikan kauhuromaaneissa esiintyy takaa-ajoa, joka on sukua salapoliisikertomuksille, ja esim. engl. filosofi ja kirjailija William Godwin käyttää romaanissaan "Caleb Williams" keinoja, joista toiset kelpaisivat Sherlock Holmes'illekin. Amerikan romaanikirjallisuuden perustaja Charles Brockden Brown on eräissä teoksissaan aivan tietoisesti Doylen johtopäätösmenetelmän käyttäjä. Saksalainen E.T.A. Hoffmann, jonka tuotanto herättää nykyisin yhä enemmän tutkijain mielenkiintoa, on hyvin lähellä tätä alaa, kunnes hänen hengenheimolaisensa, amerikalainen Edgar Allan Poe, eräillä kertomuksillaan ("Murha La Morgue-kadun varrella") suorastaan perustaa tällaisen menettelytavan meidän päiviemme merkityksessä.
Nämä esimerkit riittäkööt osoittamaan, kuinka Doylenkin tuotanto elimellisesti liittyy vanhempaan kirjallisuuteen, olematta ydinosaltaan erikoisesti uutta. Suorituksessa ja käsittelyssä esiintyy vasta sen omintakeisuus. Ryhtymättä tarkemmin Doylen salapoliisikertomuksia erittelemään huomautamme vain, että niissä kaikissa on voimakas siveellinen inho rikollisuutta ja pahuutta vastaan, ja että niissä ei koskaan vedota lukijan huonoihin vaistoihin. Siinäkin suhteessa ne ovat ajanvietelukemisista sopivimpia, ehkä usein kasvattavia ja opettaviakin. Siksi niitä ei myöskään pidä sekoittaa siihen salapoliisikirjallisuuteen, joka raakuudellaan ja rikoksen ihannoimisella on kaikissa maissa herättänyt voimakasta vastustusta. Doylen kirjat ovat myös niitä ainoita alaltaan, jotka tekotavaltaan ja tyyliltään tyydyttävät kohtuullisia kirjallisia vaatimuksia.
Esillä oleva kertomus "Kauhun laakso" on sangen onnistunut. Leppoisan humorin höystämänä kulkee käsittely siinä jännittävästi todella yllättävää ja hyvin osattua loppua kohti.
ENSIMÄINEN LUKU.
Enne.
— Minä aijon ajatella —, sanoin.
— Kun kerran aijot, niin ajattele, huomautti Sherlock Holmes kärsimättömästi. Luulen olevani kuolevaisten pitkämielisimpiä, mutta myönnän ystäväni pistosanojen tällä kertaa suututtaneen minua.
— Kunnon Holmes, sanoin minä vakavasti, sinä koettelet toisinaan kärsivällisyyttäni.