Vanhanpuoleinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, ystävälliset kasvot ja hyvä otsa, nousi seisomaan pöydän päässä, puheenjohtajaa vastapäätä.
— Herra rahastonhoitaja, sanoi hän, saanko kysyä, kuka osti tämän miehen omaisuuden, jonka olemme karkoittaneet paikkakunnalta?
— Kyllä, veli Morris. Sen on ostanut Merton Countyn Rautatieyhtiö.
— Ja kuka osti Todmanin ja Leen kaivokset, jotka samaten joutuivat viime vuonna myytäviksi?
— Sama yhtiö, veli Morris.
— Ja kuka osti Mansonin ja Shumanin ja Van Deherin ja Atwoodin rautatehtaat, jotka kaikki on hiljattain myyty.
— Ne osti kaikki Länsi Gilmertonin Yleinen kaivosyhtiö.
— En ymmärrä, veli Morris, sanoi puheenjohtaja, mitä meitä liikuttaa kuka ne osti, kosk'eivät he voi viedä niitä mukanaan paikkakunnalta.
— Kaikesta kunnioituksesta huolimatta teitä kohtaan, arvoisa Mestari, arvelen, että se liikuttaa meitä paljonkin. Tätä menettelytapaa olemme nyt jatkaneet kymmenkunta vuotta. Olemme vähitellen karkoittaneet kaikki pienkapitalistit seudulta. Mikä on seurauksena? Me saamme heidän sijaansa suuria yhtiöitä kuten Rautatieyhtiö ja Yleinen Rauta-yhtiö, joiden johtajat asuvat New Yorkissa tai Philadelphiassa eivätkä piittaa ollenkaan meidän uhkauksistamme. Me voimme kiristää rahoja heidän paikallisilta pomoiltaan, mutta siitä on vain seurauksena, että toisia lähetetään heidän sijaansa. Ja me teemme sen vaaralliseksi itsellemme. Pienkapitalistit eivät voi meitä vahingoittaa. Heillä ei ole rahaa eikä valtaa. Niinkauvan kuin emme rahainkiskomisella rasita heitä liikaa, pysyvät he meidän vallanalaisuudessamme. Mutta jos nuo suuret yhtiöt huomaavat, että meistä on heille haittaa, eivät he säästä vaivoja eivätkä kuluja kukistaakseen meidät ja saattaakseen meidät oikeuden käsiin.
Näitä turmiota ennustavia sanoja seurasi äänettömyys ja kaikkien kasvot synkistyivät ja synkeitä katseita vaihdettiin. Niin kaikkivaltiaita ja voittoisia he olivat olleet, että pelkkä ajatuskin mahdollisesta kostosta oli kadonnut heidän mielestään. Ja kuitenkin ajatus vavahdutti huolettomimpiakin heistä.