"Niin, hyvät herrat", sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi kääntynyt julkisen kokouksen puoleen, "tämä on tosiaan mielenkiintoinen jälleenyhtyminen ja sattuu erikoisissa — voinpa sanoa ennenkuulumattomissa — oloissa. Saanko luvan kysyä, oletteko panneet mitään merkille matkallanne kaupungista?"
"Ainoa, mitä huomasin", vastasi Summerlee happamesti hymyillen, "on se, että tämä nuori ystävämme ei ole parantanut tapojaan viime vuosina. Minun täytyy surukseni sanoa, että minulla on ollut syytä vakavasti valittaa hänen käyttäytymistään junassa, ja minulta puuttuisi suoruutta, jollen sanoisi, että se on jättänyt minuun mitä epämieluisimman vaikutelman."
"No, no, me kaikki olemme toisinaan hieman ikävystyttäviä", sanoi lordi John. "Nuori mies ei oikeastaan tarkoittanut mitään pahaa. Onhan hän kansainväliseen luokkaan kuuluva, — jos siis häneltä menee puoli tuntia jalkapallo-ottelun kuvailemiseen, on hänellä siihen suurempi oikeus kuin useimmilla muilla ihmisillä."
"Puoli tuntia ottelun kuvailemiseen!" huudahdin närkästyneenä. "Vai niin, mutta teiltä meni puoli tuntia johonkin pitkäveteiseen juttuun puhvelista. Professori Summerlee on todistajani."
"Minä voin tuskin sanoa, kumpi teistä oli väsyttävämpi", sanoi Summerlee. "Minä vakuutan teille, Challenger, etten milloinkaan halua kuulla jalkapallosta tai puhveleista niin kauan kuin elän."
"Minä en ole tänään puhunut sanaakaan jalkapallosta", väitin minä.
Lordi John päästi kimakan vihellyksen, ja Summerlee pudisti surullisesti päätään.
"Lisäksi näin aikaisin päivällä", sanoi hän. "Se on tosiaan valitettavaa. Kun istuin siellä surullisen, mutta miettivän hiljaisena —"
"Hiljaisena!" huudahti lordi John. "Tehän esititte nurkkakahvilaan sopivaa matkimista koko ajan — muistuttaen enemmän riehaantunutta grammofonia kuin ihmistä."
Summerlee kohottautui osoittaakseen kiihkeätä vastustustaan.