— Tuntia myöhemmin tuli samasta lähteestä seuraava sanoma:
'Meitä uhkaa täydellinen häviö. Kirkot tulvillaan täynnä. Kuolleet lukuisampia kuin elävät. Tämä on käsittämätöntä ja kauheata. Kuolema näyttää olevan tuskaton, mutta nopea ja välttämätön.'
"— Samanlainen sähkösanoma on tullut Pariisista, missä kehitys ei ole vielä ollut yhtä nopea. Intia ja Persia näyttävät olevan poispyyhkäistyt. Itävallan slaavilainen väestö on menehtynyt, mutta saksalainen on päässyt melkein koskematta. Ylimalkaan sanoen — niin pitkälle kuin rajoitettu tietoni ulottuu — näyttävät tasankojen ja merenrannan asukkaat tunteneen vaikutukset nopeammin kuin sisämaassa tai ylängöillä asujat. Pienikin kohoaminen saa aikaan melkoisen erotuksen, ja jos ihmissuvusta joku jää eloon, niin hänet löydetään ehkä taas jonkin Araratin huipulta. Meidänkin pieni mäkemme voi pian olla väliaikainen saari onnettomuuden valtameren keskellä. Mutta kehityksen nykyisen vauhdin nojalla me kaikki hukumme muutaman tunnin päästä."
Lordi John Roxton pyyhki otsaansa.
"Mutta sitä en käsitä", sanoi hän, "että te voitte istua siinä nauraen tuo sähkösanomakasa kätenne alla. Minä olen katsonut kuolemaa silmiin yhtä usein kuin useimmat muutkin, mutta yltyleinen kuolema — se on kauheata!"
"Mitä tulee nauruun", sanoi Challenger, "niin muistakaa, että minä en ole paremmin kuin tekään vapaa eetterimyrkyn kiihoittavista aivovaikutuksista. Mutta mitä tulee kauhuun, jota yltyleinen kuolema näyttää teissä herättäneen, tahtoisin huomauttaa, että se on hieman liioiteltua. Jos teidät lähetettäisiin yksinänne merelle avonaisessa veneessä ajelehtimaan tuntemattomaan määräpaikkaan, niin rohkeutenne varmaan lannistuisi. Autio, epävarmuus painostaisi teitä.
"Mutta jos se merimatkanne tapahtuisi kelpo laivassa, jossa olisi kaikki sukulaisenne ja ystävänne, tuntisitte te, että olkoonpa määräpaikkanne yhä kuinka epävarma tahansa, teillä olisi joka tapauksessa yksi yhteinen ja samanaikainen kokemus, joka pysyttäisi teidät loppuun asti samassa kiinteässä yhteydesä. Yksinäinen kuolema saattaa olla kauhistava, mutta yltyleinen kuolema, — niin tuskaton, kuin tämä näyttää olevan — ei ole minun käsittääkseni peloittava. Tosiaan voisin olla samaa mieltä sen henkilön kanssa, joka ajattelee, että olisi kauhistavaa jäädä jäljelle, kun kaikki, mikä on oppinutta, kuuluisaa ja ylevää, on kadonnut."
"Mitä siis aiotte tehdä?" kysyi Summerlee, joka kerrankin oli osoittanut päännyökkäyksellä yhtyvänsä oppineen virkaveljensä päätelmiin.
"Käydä käsiksi murkinaamme", sanoi Challenger, kun ruokakello kumisi kautta koko talon. "Meillä on keittäjätär, jonka kyljykset ainoastaan ovat parempia kuin hänen munakkaansa. Meidän täytyy vain luottaa siihen, ettei mikään yleismaalmallinen häiriö ole heikontanut hänen loistavia kykyjään. Vuodelta 96 polveutuva Scharzbergerviini täytyy myöskin pelastaa — mikäli vakavat ja yhdistyneet ponnistuksemme riittävät — mainion viinisadon valitettavasta haaskauksesta." Hän laski suuren ruhonsa alas pöydältä, jolla oli istunut ilmoittaessaan kiertotähtemme kohtalon. "Tulkaa", sanoi hän. "Jos on vain vähän aikaa jäljellä, on sitä suurempi syy viettää se yksinkertaisesti ja järkevästi huvitellen."
Ja ateria olikin hyvin hauska. Tosin emme voineet unohtaa kauheata tilannettamme. Sen täysi juhlallisuus häämöitti aina mielialojemme taustalla ja hillitsi ajatuksiamme. Mutta varmastikin juuri sielu, joka ei ole milloinkaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään, kavahtaa sitä lopulta eniten. Jokaiselle meistä miehistä se oli eräänä elämämme suurena ajanjaksona ollut tuttu näky. Mitä tulee talon emäntään, niin hän turvautui voimakkaan miehensä johtoon ja oli valmis menemään sinne kuin tämäkin. Tulevaisuus oli kohtalon kädessä. Nykyhetki oli omamme. Me kulutimme sen kelpo toveruudessa hauskasti huvitellen.