"Hän on varmaankin pehmittänyt heidän sydämensä."
Tiesin, ettei niin ollut, mutta kuinka olisin voinut sanoa sitä hänelle? Ja kuitenkin olisin hyvin voinut sen tehdä, sillä naisen varmalla vaistolla hän arvasi sen vaikenemisestani.
"He eivät tahtoneet kuulla häntä! Älä pelkää sitä kertoa minulle, rakas! Sinä saat nähdä, että ansaitsen urhoollisen soturin rakkauden. Missä Lorenzo nyt on?"
"Hän poistui salista."
"Silloin on hän varmasti poistunut koko palatsista."
"Niin luulen."
"Hän on jättänyt minut oman onneni nojaan. Etienne! He tulevat!"
Kuulin tosiaankin etäältä askeleita ja avainten helinää. Miksi he nyt tulivat, kun ei kerran ollut muita vankeja tuotavana oikeuden eteen? He tulivat siis täyttämään rakastetulleni tuomittua hirmuista rangaistusta! Seisoin Lucian ja oven välissä ja tunsin jäsenissäni leijonan voimat. Ennen työntäisin talon nurin kuin sallisin heidän koskea Luciaan.
"Mene takaisin! Mene takaisin", huusi hän, "ne tappavat sinut, Etienne.
Minun henkeni ei ole vaarassa. Rakkautesi tähden, mene takaisin,
Etienne. Ei se ole mitään. En päästä ääntäkään. Et tiedä siitä mitään,
ennenkuin se on jo ohi."
Hän painiskeli kanssani, tuo hento olento, ja jollain ihmeellisellä voimalla veti hän minut aukon luokse. Mutta päähäni pälkähti salaman nopea ajatus.