Kyynärä kyynärältä lyheni välimatkamme, kunnes saatoin eroittaa hänen kuivan, ähkyvän hengityksensä. Suuri hauta aukeni äkkiä hänen eteensä, ja kun hän katsahtaessaan taaksensa huomasi minut, pääsi häneltä epätoivoinen kiljahdus. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut näkyvistä.
Kerrassaan hävinnyt, ymmärrättekö! Syöksyin paikalle ja tirkistin mustaan syvyyteen. Oliko hän heittäytynyt sinne? Tämä otaksuma sai minut malttamaan mieleni, kun heikko uikuttava ääni saapui korviini syvyydestä. Se oli hänen äänensä, ja se ilmaisi minulle, missä hän oli.
Haudan syrjällä ja muurin alapuolella on pieni seisontasilta, jonka päällä on puuvaja työmiehiä varten. Tänne oli hän nyt piilottautunut. Yhdellä hyppäyksellä olin seisontasillalla, toisella oven kautta vajan nurkassa, josta hänen läähätyksensä kuului.
Hän tappeli kuin villikissa, mutta lyhyemmällä aseellaan ei hän voinut mitään saada aikaan. Otaksun, että minun täytyi antaa hänelle surmanisku ensimmäisellä, hurjalla lyönnillä, sillä vaikkakin hän hosui ja hosui, ei hänen liikkeissään ollut minkäänlaista voimaa, ja hetkisen kuluttua välkkyi hänen tikarinsa maassa. Tultuani vakuutetuksi siitä, että hän oli kuollut, kiipesin ylös ja aloin kävellä kuutamossa. Nousin jälleen kedolle ja kuljeskelin siellä edes takaisin niin järjettömässä tilassa kuin ihminen ikinä voi olla.
Veren suhistessa korvissani ja kädet edelleenkin puristettuna verta vuotavaan miekkaan kuljin eteenpäin ilman päämäärää, kunnes katsoessani ympärilleni havaitsin tulleeni samaan paikkaan "papin penkin" luo. Istuuduin eräälle kumoon kaatuneelle puunrungolle miekka polvien päällä ja kädet kasvoilla. Koetin ajatella, mitä oli tapahtunut ja mitä lähitulevaisuudessa tulisi tapahtumaan.
Keisari oli uskonut itsensä minun suojelukseeni, ja keisari oli kuollut. Nämä ajatukset ne vain jyskyttivät päässäni, niin ettei muille jäänyt laisinkaan tilaa. Hän oli ollut minun seurassani, ja hän oli kuollut. Mutta ei sillä hyvä. Maailma pitäisi minua hänen murhaajanaan tai kavaltajanaan. Mitä voin todistaa. Enkö olisi voinut olla noiden roistojen kanssarikollinen. Niin, niin — olin auttamattomasti kunniaton — alhaisin, tuomittavin olento koko Ranskassa. Näinkö siis päättyisi kaunis sotilas-urani, näinkö siis päättyisivät äidin toiveet. Hymyilin katkerasti tätä ajatellessani. Menisinkö nyt herättämään linnan asukkaita ilmoittaakseni, että suuri keisari on murhattu ainoastaan muutaman askeleen päässä minusta? En saattanut sitä tehdä — ei, en voinut!
Oli jäljellä vain yksi keino kunnialliselle miehelle, jonka kohtalo oli saattanut näin epätoivoiseen tilaan. Tahdoin heittäytyä omaan miekkaani jakaakseni siten keisarin kohtalon, koska en voinut sitä muuttaa. Valmistauduin kaikkine hermoineni suorittamaan traagillista loppuani, kun samassa silmieni eteen astui ilmestys, näky, joka sai hengitykseni pysähtymään. Keisari seisoi edessäni!
Hän ei ollut minusta viidentoistakaan kyynärän päässä. Kuu valaisi hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan. Hänellä oli harmaa viitta päällään, mutta auki, niin että saatoin nähdä hänen vihreän frakkinsa ja valkoiset housut. Kädet olivat selän takana, ja leuka nojasi rintaa vasten kuten tavallisesti.
"No", sanoi hän kovimmalla ja käskevimmällä äänellään, "minkälainen raportti teillä on annettavana?"
Luulen, että jos hän olisi äännettömänä seisonut vielä minuuttiakaan kauemmin, olisin tullut hulluksi. Mutta tuo lyhyt, sotilaallinen puhe oli juuri se, jota tarvitsin tointuakseni.