Napoleonin sotilaan seikkailut

by Arthur Conan Doyle

IV.

Kuinka Etienne Gerard pelasti armeijaa.

Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka me pidimme englantilaisia kuusi kuukautta suljettuina leirissään Torres Vedrasin luona, nim. lokakuusta 1810 maaliskuuhun 1811. Näihin aikoihin juuri sattui minulle tuo ketunajo heidän kanssaan; ja se näytti heille, ettei heidän urheilijoittensa joukossa ollut ainoatakaan, jota olisi voinut verrata Conflansin rykmentin husaariin. Nelistettyäni takaisin ranskalaisten leiriin eläimen verestä tihkuvine miekkoineni, kohottivat etuvartijat jotka olivat nähneet tekoni, minulle riemuisan eläköön-huudon, sillä aikaa kun englantilaiset metsästäjät yhä vain huusivat ja kiljuivat minulle, niin että olin siis kummankin armeijan ihastuksen esineenä. Tämä oli minusta niin liikuttavaa, että kyyneleet kihosivat silmiini. Nuo englantilaiset ovat jalomielisiä vihollisia. Samana iltana saapui valkean lipun suojassa eräs paketti, joka oli osoitettu "sille husaari-upseerille, joka tappoi ketun." Paketissa lepäili repo kahtena kappaleena, aivan niinkuin minä olin sen sapelillani paloitellut. Vielä seurasi mukana pieni kirjoitus, lyhyt mutta sydämellinen, oikein aito englantilaiseen tapaan, jossa seisoi, että kun kerran olin tappanut ketun, piti minun myöskin syödä se. Hehän eivät voineet tietää, että meillä ranskalaisilla ei ole tapana syödä kettuja, niin että he tällä teollaan lausuivat siis vain toivomuksen, että sen, joka oli saavuttanut kunnian ajossa, myös piti saada osa saaliista. Ranskalaisen ei sovi kuitenkaan jättää kohteliaisuuden osoitusta vastaamatta, ja siitä syystä lähetin ketun takaisin noille oivallisille metsästäjille pyytäen heitä käyttämään sitä välipalanaan ensi metsästyspäivällisillä. Tällä tavalla käyvät ritarilliset vastustajat sotaa.

Olin tuonut kotiin retkeltäni selvän kartan englantilaisten asemista.
Sen ojensin illalla Massenalle.

Olin toivonut, että se saisi hänet hyökkäämään, mutta kaikki nuo marsalkat olivat keskenänsä eripuraisia muristen ja toraillen kuin nälkäiset koirat. Ney vihasi Massenaa, Massena vihasi Junota, ja Soult taas vihasi heitä kaikkia. Tästä syystä ei voitu mitään toimittaa. Aikaa myöten hupeni ruokavarastomme hupenemistaan, ja kaunista ratsuväkeämme kalvoi rehun puute. Talven loppupuolella oli koko seutu kynitty puhtaaksi, niin että oli vaikea saada mitään suuhun pantavaa, vaikka lähetimme muonanhankkijamme kauas nuuskimaan. Oli siis selvää urhoollisimmallekin meistä, että täytyi perääntyä. Minäkin olin pakoitettu myöntämään sen. Mutta perääntyminen ei ollut varsin helppoa. Meidän joukot eivät olleet ainoastaan heikontuneet ja lopen väsyneet riittävän ravinnon puutteesta, vaan vihollinen oli myös käynyt rohkeaksi pitkällisen toimettomuutemme takia. Emme juuri pelänneet Wellingtonia. Tiesimme, että hän oli urhoollinen ja järkevä, mutta häneltä puuttui yritteliäisyyttä. Ja sitäpaitsi seudun autius esti häntä nopeasti takaa-ajamasta. Mutta suuri lauma aseistettuja talonpoikia, portugalilaisia sotamiehiä ja sissijoukkoja, oli kerääntynyt sivustamme ja jälkijoukon ympärille. Nuo miehet olivat koko talven pysytelleet asiaan kuuluvan etäisyyden päässä meistä; mutta nyt kun hevosemme olivat tulleet jäykkäjalkaisiksi, kiehuivat he etuvartijoittemme ympärillä kuin kärpäset, ja sen miehen henki, joka joutui heidän käsiinsä, ei ollut äyrinkään arvoinen. Voisin nimittää tuttavieni joukosta yli tusinan upseereja, jotka he surmasivat, ja onnellisimpia heistä olivat ne, jotka saivat luodin päänsä läpi tai suoraan sydämeen. Muutamien kuolema oli niin kauhistuttava, ettei koskaan uskallettu ilmoittaa heidän omaisilleen, millä tavalla he olivat saaneet surmansa. Niin tavallisia olivat nämä murhenäytelmät, ja vaikuttivat siihen määrään miestemme mielikuvitukseen, että oli hyvin vaikeata saada heitä poistumaan leiristä. Ennen kaikkia on mainittava eräs sissipäällikkö nimeltään Manuelo, ja lisänimeltään "hymyilevä", jonka teot täyttivät meikäläiset kauhulla. Hän oli suuri, vankka ja leikkisän näköinen mies. Tavallisesti hän oli vuorilla väijyksissä villien veitikoittensa kanssa. Voisi kirjottaa kokonaisen nidoksen tuon ryövärin julmuuksista ja raakuuksista, mutta varma on, että hän oli oivallinen mies, sillä hän ymmärsi niin järjestää miehensä, että meidän oli melkein mahdotonta kulkea hänen alueensa läpi. Tämän hän teki mahdolliseksi pitämällä ankaraa kuria, jota hän toteutti rankaisemalla miehiään suurella julmuudella, menettelytapa, joka teki heidät pelottomiksi taistelussa, mutta joka sai aikaan odottamattoman tuloksen, kuten kertomukseni on näyttävä. Eikö hän ollut ruoskinut omaa luutnanttiaankin — mutta te saatte kuulla siitä oikealla ajallaan.

Paljon vaikeuksia oli kertynyt paluumatkan johdosta, mutta oli selvää, ettei muutakaan keinoa ollut, ja niin Massena alkoi lähettää kuormastoja ja sairaita Torres Nevasista, joka oli hänen pääkortteerinsa, Coimbraan, ensimmäiseen lujaan asemaan yhteyslinjoillamme. Hän ei kuitenkaan voinut sitä suorittaa huomaamatta, ja sissilaumat parveilivat yhä tiheämmin sivujoukkojemme ympärillä. Yksi osastoistamme, nim. Clauselin, majaili Montbrun'in ratsuprikaatin kanssa kaukana eteläänpäin Tajosta, ja oli välttämätöntä ilmoittaa heille paluustamme, sillä muussa tapauksessa he olisivat jääneet jäljelle aivan vihollismaan sydämeen. Minä ihmettelin, kuinka Massena voisi heille ilmoittaa tästä, sillä yksinäiset pikalähetit eivät voineet saapua perille, ja pienempi osasto olisi tullut varmasti tuhotuksi. Tavalla tai toisella täytyi noille joukoille antaa käsky perääntyä takaisin, sillä muussa tapauksessa Ranska kadottaisi noin neljätoista tuhatta miestä. Tuskinpa saatoin aavistaa, että juuri minä, eversti Gerard, olin saava osakseni tehtävän suorittamisen, joka kunnian kirkkaudella olisi kruunannut jokaisen miehen elämän ja joka on suurimpia niistä urotöistä, jotka ovat tehneet minut niin maineikkaaksi. Siihen aikaan palvelin Massenan esikunnassa. Paitsi minua oli hänellä vielä kaksi muuta adjutanttia, jotka olivat myös sangen rohkeita ja älykkäitä upseereja. Toisen nimi heistä oli Cortes, toisen Duplessis. He olivat molemmatkin iältään minua vanhempia, mutta nuorempia kaikissa muissa suhteissa. Cortes oli laihahko, tummaverinen mies, hyvin, eloisa ja tulinen. Hän oli kelpo sotilas, mutta aivan liian itserakas. Oman mielipiteensä mukaan oli hän armeijan etevin mies. Duplessis oli gascognelainen kuten minäkin, ja varsin rohkea mies, kuten kaikki gascognelaiset. Päivisin vuorottelimme virkatehtävissämme, ja sinä aamuna, josta nyt on puhe, oli Cortesin vuoro. Näin hänet aamiaisella, mutta senjälkeen ei häntä eikä hänen hevostaan nähty. Koko päivän oli Massena tavallisella synkällä tuulellaan, viettäen suurimman osan ajastaan tirkistelemällä kenttäkiikarilla englantilaisten linjoja ja laivoja Tajo-joessa. Hän ei maininnut mitään siitä retkestä, jolle hän oli lähettänyt toverimme, eikä meidänkään sopinut kysellä.

Seistessäni noin kello kahdentoista aikana yöllä marsalkan pääkortteerin ulkopuolella, tuli hän ulos ja seisoi noin puoli tuntia liikkumattomana kädet ristissä rinnallaan ja tuijotti pimeän läpi itään päin. Hän seisoi niin jäykkänä ja liikkumattomana, että olisi voinut kuvitella tuon verhotun olennon kolmikolkka hattuineen olevan kuvapatsas eikä elävä olento. En voinut käsittää, mihin hän tuijotti; mutta lopulta päästi hän karkean kirouksen, kääntyi ympäri, meni sisään ja sulki oven perästään.

Seuraavana päivänä oli toisella adjutanteista, Duplessis'llä, ollut aamulla kohtaus Massenan kanssa, jonka jälkeen hän ja hänen hevosensa olivat kadonneet. Yöllä, istuessani marsalkan etuhuoneessa, astui hän ohitsesi, ja näin hänen taaskin seisovan ulkona ja tuijottavan itään päin aivan samoin kuin edellisenäkin yönä. Hän seisoi siellä runsaan puoli tuntia, mustan varjon kaltaisena pimeydessä; sitten hän meni sisään paiskaten oven kiinni jälkeensä. Kuulin kannusten ja miekan säilän kilahtelevan ja kolisevan hänen kulkiessaan. Hän oli kiivas vanha mies, mutta kun hänellä oli vastoinkäymisiä, olisin melkein mieluummin seisonut keisarin kuin hänen edessä. Kuulin hänen yöllä noituvan ja polkevan jalkaansa ylhäällä, pääni päällä, mutta hakemaan minua ei hän lähettänyt, ja tunsin hänet liian hyvin mennäkseni kutsumatta hänen luokseen.

Seuraavana aamuna oli minun palvelusvuoroni, sillä olin nyt hänen ainoa ja sitäpaitsi suosikkiadjutanttinsa; hän antoi aina arvon uljaalle soturille. Olen vakuutettu, että hänen tummissa silmissään kiilsi kyynel tullessani sinä aamuna hänen luokseen.

"Gerard", virkkoi hän, "tulkaa tänne."