Kuivasin kyyneleet silmistäni puhuessani, ja esitin hänelle, niin suurella lämmöllä ja vilkkaudella kuin taisin, lyhyen kuvauksen matkani vaiheista: yhteentörmäyksestäni rakuunoiden kanssa; seikkailustani Senlisissä; kohtauksestani kreivi Boutkinin kanssa kellarissa; valepuvustani; paostani, ja siitä kuinka lopulta eräs omista luutnanteistamme oli vähällä hakata minut maahan. Keisari, Berthier ja Macdonald kuuntelivat kasvavalla hämmästyksellä. Kun lopetin kertomukseni, astui Napoleon luokseni ja nipisti minua korvasta.
"Kas niin, kas niin!" sanoi hän. "Unohtakaa kaikki, mitä olen tullut sanoneeksi. Olisi ollut viisainta luottaa teihin. Voitte mennä."
Käännyin ovea kohti ja tartuin ovenripaan kun keisari kutsui minut takaisin.
"Toimittakaa", sanoi hän Macdonaldille, "että prikaatikenraali Gerard saa urhoollisuusmitalinsa, sillä uskon, että jos kohta hänellä onkin paksu pää, niin on hänellä myöskin urhoollisempi sydän, kuin kenelläkään muulla joukossani."
VI LUKU.
Kuinka Gerard kunnostautui Englannissa.
Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka voitin englantilaiset ketunajossa ahdistamalla eläintä niin hurjasti, ettei edes opetettu koiraparvikaan pystynyt seuraamaan mukanani, vaan minä yksinäni omalla kädelläni sivalsin miekalla ketun kahtia. Kentiesi olen puhunut liian paljon tuosta asiasta, mutta urheilussa saavutetuissa voitoissa on sellainen nautinto, jollaista eivät edes voitot sodassa voi tarjota; sillä sodassa tasataan voitto rykmentin kanssa, niin, jopa koko armeijankin kesken, mutta urheilussa saa sitävastoin yksin niittää laakereita. Englantilaiset ovat siinä suhteessa meistä edellä, että heillä kaikki yhteiskunta-luokat tuntevat suurta mielenkiintoa urheilua kohtaan. Se voi johtua siitä, että he ovat rikkaampia kuin me, tai myöskin siitä, että ovat joutilaampia; mutta sillä kertaa kun olin vankina Englannissa, hämmästyin huomatessani, kuinka yleistä tuo harrastus oli ja kuinka se valtasi kansan elämän ja ajatukset. Hevonen, joka aikoo juosta kilpa-ajoissa, kukko, jonka pitää tapella, koira, jonka pitää tappaa rotta, tai mies, joka aikoo nyrkkeillä: nähdäkseen jotain näistä, he kääntävät silmänsä pois keisaristakin kaikessa hänen komeudessaan.
Voisin kertoa teille monta juttua englantilaisten urheilusta, sillä näin sitä paljon ollessani vieraana lordi Ruftonin luona siitä saakka kuin Englantiin oli tullut määräys minun vaihtamisestani. Kului kuukausia, ennenkuin minut voitiin lähettää takaisin Ranskaan, ja oleskelin sen ajan kunnon lordi Ruftonin luona hänen kauniilla maatilallaan High Combessa, joka on Dartmoorin pohjoispuolella. Hän ratsasti poliisien mukana, kun minua etsiskeltiin Princetownista, ja hän sääli minua, kun minut saatiin kiinni, kuten minäkin omassa maassani olisin säälinyt urhoollista ja rehellistä soturia, joka oli ilman ystävän apua. Sanalla sanoen: hän otti minut kotiinsa, vaatetti minua ja kohteli minua aivan kuin olisin ollut hänen veljensä. Tahdon sanoa englantilaisista, että he ovat aina olleet jalomielisiä vihollisia ja oikein kelpo väkeä taistelutantereella. Espanjalaiset etuvartijat Pyreneitten niemimaalla tekivät kivääreillään kunniaa meikäläisille, kun taas englantilaiset tarjosivat ryyppyjä viinapullostaan. Mutta kaikkien noiden jalomielisten miesten joukossa ei ollut ketään tämän ihastuttavan mylordin vertaista, joka ojensi auttavan käden onnettomalle viholliselle.
Ah, mitä urheilumuistoja herättääkään minussa High Combe-nimi. Näen sen vielä silmieni edessä, tuon pitkän, matalan tiilikivistä tehdyn talon punaisine muureineen ja portin pielessä olevine valkeine pilareineen. Hän oli innokas urheilija, tuo lordi Rufton, samoin kuin koko hänen seurapiirinsäkin. Mutta teitä varmaan huvittaa kuulla, että oli vain harvoja urheiluja, joissa en voinut kilpailla heidän kanssaan, ja että useimmissa voitinkin heidät. Talon takana oli metsä, jossa elätettiin fasaaneja, ja lordi Ruftonin huvina oli tappaa niitä, mikä tapahtui niin, että joku mies lähetettiin metsään ajamaan linnut liikkeelle, jolloin lordi ystävineen ammuskeli niitä, kun ne kulkivat ohitse. Mutta minä puolestani olin ovelampi; sillä minä tutkin fasaanien elintapoja ja pistäydyin eräänä iltana ulos ja ammuin niitä koko joukon juuri kun ne olivat parhaillaan nukkumassa korkealla puissa. Tuskin ainoakaan laukaus meni hukkaan, mutta päällysmies, joka laukausten johdosta saapui paikalle, rukoili minua säästämään jäljelläolevat linnut. Sinä iltana paiskasin lordi Ruftonin hämmästykseksi kaksitoista fasaania pöydälle, jolloin hän nauroi aivan pakahtuakseen, niin kovin iloiseksi hän tuli nähdessään ne. "Tuhat tulimmaista, Gerard! Te tulette aiheuttamaan kuolemani", huudahti hän. Hän sanoi usein nämä sanat, sillä alituisesti tuotti hänelle yllätyksiä se tapa, jolla harrastin urheilua.
On eräs peli nimeltään krikettipeli, jota harrastetaan kesällä, ja sen minäkin tietysti opin. Rudd, ylipuutarhuri, oli kuuluisa kriketinpelaaja samoinkuin lordi Ruftonkin. Talon edessä oli suuri ruohokenttä, missä Rudd opetti minulle peliä. Se on erinomaista ajanvietettä, oikein sotilaille sopivaa, sillä siinä koetetaan osua toiseen pallolla, jota saa lyödä vain pienellä, kapealla kepillä. Kolme takana olevaa keppiä ovat merkkeinä, kuinka kauaksi saa peräytyä. Voin vakuuttaa teille, ettei tuo peli ole mitään lasten leikkiä, ja tunnustan teille, että yhdeksästä sotaretkestäni huolimatta kalpenin, kun ensimäinen pallo suhahti ohitseni. Se tuli suhisten sellaista vauhtia, etten ehtinyt kohottaa keppiäni lyödäkseni sen takaisin, mutta kaikeksi onneksi ei pallo sattunut minuun, vaan naksautti kumoon rajamerkkeinä olevat puupalikat. Nyt oli Ruddin vuoro puolustautua ja minun hyökätä. Poikuus-aikoinani Gascognessa opin heittämään pitkälle ja tarkasti; olin senvuoksi varma siitä, että osaisin tuohon kunnon englantilaiseen. Reippaalla heitolla linkosin pallon häntä vastaan. Se lensi kanuunankuulan vauhdilla hänen kylkiluutansa vasten, mutta sanaakaan sanomatta hän heilautti keppiänsä, ja pallo kimposi ihmeteltävän korkealle ilmaan. Lordi Rufton paukutti käsiään ja huusi "bravo!" Pallo lähetettiin jälleen minulle, ja nyt piti minun lyödä. Tällä kertaa lähetin pallon hänen päänsä ohitse, ja minusta näytti että hän kalpeni. Mutta hän oli urhoollinen mies, tuo puutarhuri, ja asettui uudelleen eteeni. Rakkaat ystävät, nyt oli voittoni hetki lyönyt. Hänellä oli yllään punainen liivi ja sitä vastaan sinkautin nyt pallon. Olisi voinut luulla minua tykkimieheksi eikä husaariksi, sillä ei konsanaan ole tarkemmin osattu. Epätoivoisesti kiljahtaen — kuten urhokas mies joskus tekee kaatuessaan — lensi hän nurin puupalikoiden päälle, jotka kaikki kaatuivat maahan. Hän oli julma, tuo englantilainen lordi, sillä hän nauroi niin kovasti, ettei edes voinut mennä palvelijaansa auttamaan. Minä siis, voittaja, kiiruhdin esiin ja syleilin tuota pelotonta pelaajaa, autoin hänet ylös, kiitin ja rohkaisin häntä. Hänellä oli kovia tuskia, eikä hän voinut seisoa suorana. Mutta yhtäkaikki myönsi tuo oivallinen mies, ettei voittoni ollut mikään sattuma.