Ensimäinen ajatukseni oli laittautua yhteyteen onnettomuustoverini kanssa. Odotin kunnes askeleet olivat häipyneet, otin sitten varovasti laudat paikoiltaan ja kurkistin sisään. Valo oli niin heikko, että töin tuskin saatoin eroittaa haamun, joka oli kyyristynyt nurkkaan. Mutta voin eroittaa äänen, joka rukoili niin, kuin rukoilee se, joka on kuolemantuskassa. Laudat mahtoivat ritistä, sillä kuulin hämmästystä ilmaisevan huudahduksen.
"Rohkeutta, ystävä, rohkeutta!" sanoin minä. "Kaikki ei ole vielä hukassa. Rohkeutta, sillä Etienne Gerard seisoo vierellänne." — "Etienne!" — Se oli naisen ääni — ääni, joka aina soi korvissani kuin musiikki. Minä pujottauduin aukosta sisälle ja kiedoin hänet syliini. "Lucia! Lucia!" huusin minä.
Nyt kuului pitkän aikaa vain Lucia! ja Etienne! sillä tällaisena hetkenä ei voi sanoa muuta. Hän tointui ensin. "Voi, Etienne, ne tappavat sinut. Kuinka sinä olet joutunut heidän käsiinsä?"
— "Vastatessani kirjeeseesi." — "Kirjeeseeni? En ole kirjoittanut mitään kirjettä."
"Ne kamalat roistot! Entäs sinä?"
"Juuri kuten sinäkin, Lucia, en minäkään ole mitään kirjettä kirjoittanut."
"He ovat kiertäneet meidät molemmatkin samaan paulaan."
"Minusta ei ole väliä, Lucia, minua ei uhkaa mikään vaara; ne ovat lähettäneet minut aivan yksinkertaisesti takaisin koppiini."
"Voi, Etienne, Etienne, ne tappavat sinut; Lorenzo on täällä."
"Se vanha harmaapartainenko?"