KULTASANKAISET SILMÄLASIT.
Silmäillessäni kolmea suurta käsikirjoituspinkkaa, jotka sisältävät kertomuksen toimistamme v. 1894, niin tunnustan olevan vaikeata tästä laajasta aineistosta valikoida tapauksia, jotka olisivat hauskoja ja samalla sopivimmin ilmaisisivat ystäväni ihmeellisen kyvyn, josta häntä ylistetään. Kun selailin niitä, löysin muistiinpanoni verenimijä pankkiiri Crosbyn kauheasta kuolemasta. Niiden joukossa oli myöskin selonteko Addletonjutusta. Kuuluisa Smith-Mortimerin perintö-asia kuuluu myöskin sen aikuisiin tapahtumiin, joiden joukkoon myöskin on luettava Huretin, tuon kuuluisan boulevardimurhaajan etsiminen ja kiinniottaminen, josta teosta Holmes sai Ranskan presidentiltä omakätisesti kirjoitetun kiitoskirjeen ja kunnialegionan merkin. Jokaisesta niistä voisin kyllä kirjoittaa, mutta kun kaikki käy ympäriinsä, en katso yhdenkään noista monista jutuista olevan niin mieltäkiinnittävä kuin tapahtuma Yoxley Old Placella. jossa nuori Willoughby Smith sai surullisen kuolemansa, kuin myöskin sitä seuraava tapahtumain kehitys, joka saattoi rikoksen syyt niin harvinaiseen valoon.
Oli kammottava, myrskyinen ilta marraskuun lopulla. Holmes ja minä olimme istuneet äänettöminä koko illan, hän koettaen vahvan suurennuslasin avulla saada selvää eräästä vanhasta käsikirjoitusjätteestä ja minä syventyneenä tutkimaan erästä uutta kirurgista teosta. Baker-kadulla ulvoi tuuli, sade riehui ja pieksi ikkunoita. Tuntui omituiselta täällä kaupungin keskellä kokea luonnon rautaista kättä ja tietää, että näitä mahtavia voimia vastaan ei koko Lontoo merkinnyt enempää kuin myyrän kaivamat multaläjät. Menin ikkunan luo ja katsoin autiolle kadulle. Lyhdyt kimaltelivat märillä seinillä ja valaisivat jalkakäytävää. Yksinäiset vaunut pistäysivät näkyviin Oxford-kadun päästä.
"Kyllä on hauskaa, Watson, ettemme tänään tarvitse lähteä ulos", sanoi Holmes pannessaan pois suurennuslasinsa ja kiertäen rullalle käsikirjoitukset. "Olen tehnyt tarpeeksi työtä jo tänään. Tämä on silmiä rasittavaa. Mikäli minä voin huomata on tuo vain joku luostaritili viidennentoista vuosisadan loppupuoliskolta. No, no, mitä tuo on?"
Tuulen ulvonnan seasta kuului nyt hevosen kavioiden kapsetta ja pyörien kolinaa. Vaunut, jotka olin nähnyt, pysähtyivät ovellemme.
"Mitähän tuo tulee hakemaan?" virkoin minä kuullessani miehen askeleet portaista.
"Meitä tietysti. Ja meidän poloisten on otettava päällystakkimme, kaulaliinamme, kalossimme ja kaikki vehkeet, joita on keksitty ilmaa vastaan. Älähän, vaunut vierivät jo pois. Voimme siis vielä toivoa. Hän olisi luonnollisesti käskenyt niiden odottaa, jos hän olisi aikonut saada meidät mukaansa. Juokse, rakas ystävä, avaamaan ovea, sillä kaikki kelpo ihmiset ovat jo menneet levolle."
Kun eteisen lampun valo valaisi myöhäisen vieraamme kasvoja, ei ollut ollenkaan vaikea tuntea häntä. Tulija oli nuori Stanley Hopkins, jonka menestymistä Holmes monta kertaa oli edistänyt.
"Onko hän kotona?" kysyi Hopkins kiihkeästi.
"Kotona olen, tehkää hyvin ja käykää sisään", kuului Holmesin ääni ylhäältä. "Toivon, ettei teillä ole pahoja aikeita meitä vastaan tällaisena kamalana yönä."