"Suurenko vai pienen jalan jälkiä?"
"Sitä en voinut saada selville."
Holmes huudahti kärsimättömästi. "Sen jälkeen on vettä tullut oikein virtaamalla ja raju myrsky on puhallellut", sanoi hän.
"Vaikeampi on siitä nyt enää ottaa selkoa kuin lukea tuota vanhaa käsikirjoitusta. — Niin, niin, sitä ei voi auttaa. Mitä sitten teitte, Hopkins, kun pääsitte selville siitä, ettette ollut saanut mitään selville?"
"Luulen saaneeni selville koko joukon asioita, herra Holmes. Ensiksi tutkin eteisen. Sen lattialla on kookosmatto, jolla ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä. Menin sitten työhuoneeseen. Se on hyvin kurjasti kalustettu huone. Paras huonekalu on suuri kirjoituspöytä, jossa on kiintonainen kaappi. Kaapissa on kaksi riviä laatikoita ja niiden välissä laskuovella varustettu osasto. Laatikot näyttävät aina olleen auki, eikä niissä säilytetäkään mitään arvokasta. Keskiosastossa, joka oli suljettu, säilytetään muutamia tärkeitä papereita, mutta mitään merkkiä ei näkynyt siitä, että joku olisi käynyt niitä selailemassa, eikä professori sano niistä olevankaan mitään poissa. Mitään varkautta ei ole tapahtunut.
"Menin nuorukaisen ruumiin luo. Se oli piirongin vieressä, tuossa vasemmalla, merkitsin paikan piirustukseen. Kuolinisku oli lyöty oikealle puolelle kaulaa ja takaa päin, niin että on aivan mahdotonta, että vainaja itse on voinut sen tehdä."
"Jollei hän kaatunut veitseen", virkkoi Holmes.
"Aivan oikein. Tuo ajatus juolahti minunkin mieleeni. Mutta veitsen me löysimme muutamain jalkain päässä ruumiista, jonka vuoksi tuo selitys tuntuu mahdottomalta. Sitten kuolleen omat sanat vielä. Ja kaiken lopuksi on tämä hyvin tärkeä todistuskappale, jonka löysimme murhatun oikeasta kädestä."
Stanley Hopkins otti liivinsä taskusta pienen paperikäärön. Siitä hän otti esiin kultasankaiset nenälasit, joista riippui kaksi katkennutta silkkinauhan päätä.
"Willoughby Smithillä oh erinomaisen hyvät silmät. — Ei voida epäilläkään, että nämä on rikoksentekijän silmiltä kiskaistu."