Vanhus nosti kätensä ylös. Suonenveto väänti hänen rumia kasvojaan, kun hän vaipui tuoliinsa. Samassa liikahti kirjakaappi, jota Holmes oli osoittanut — se oli toiselta laidaltaan saranoilla kiinnitetty seinään — ja nainen astui sieltä esiin.
"Olette oikeassa", huudahti hän vieraalla murteella, "olette oikeassa, täällä olen."
Hän oli harmaa pölystä ja piilopaikastaan oli häneen tarttunut hämähäkin verkkoa. Hänen kasvonsa oli pöly maalaillut aivan omituisiksi. Niissä oli viivoja ja pälviä. Lievemmin sanoen, häntä ei milloinkaan liene voitu sanoa kauniiksi. Sillä hänen piirteensä olivat juuri sellaisia, jollaisiksi Holmes ne aikaisemmin oli kuvannutkin, kun vain siihen lisätään pitkä, itsepäinen leuka. Tullessaan äkkiä pimeydestä valoon, huikaisi auringonpaiste hänen silmiään. Hän seisoi kuin kuva, voimatta nähdä meitä ja missä hän itse oli. Ja kuitenkin oli näistä hänelle epäedullisista seikoista huolimatta kieltämätöntä ylevyyttä koko hänen olennossaan. Jalossa asennossa oleva pää ja ulkoneva leuka olivat todisteina ylevämielisyydestä ja vaikuttivat kunnioitusta, joskaan ei ihailua herättävästi. Stanley Hopkins tarttui hänen käsivarteensa ja selitti hänet vangituksi. Mutta syrjäyttävällä arvokkaisuudella, joka pakotti tottelemaan, työnsi hän Hopkinsin syrjään. Samanlaisessa tilassa kuin äsken tuolille vaipuessaan tuijotti vanha professori häneen.
"Niin, hyvä herra, minä olen teidän vankinne", sanoi hän. — "Seistessäni tuolla kuulin jokaisen sanan, ja tiedän teidän tuntevan asian kokonaisuudessaan. Minä tunnustan kaikki. Minä surmasin tuon nuorukaisen. Mutta oikeassa olette siinä kuin sanoitte sitä pelkäksi sattumaksi. En edes tiennyt, että se oli veitsi, joka minulla oli kädessäni, sillä epätoivoissani tartuin ensimmäiseen esineeseen, jonka pöydältä sain käsiini ja iskin sillä häntä, päästäkseni irti hänen kynsistään. Se on totta."
"Rouva", sanoi Holmes, "uskon teidän puhuvan totta. Mutta te näytätte kaikkea muuta kuin terveeltä."
Hän oli käynyt kalman kalpeaksi ja tomun tekemät mustat rannut tekivät hänet vieläkin enemmän kummituksen näköiseksi. Hän istuutui sängyn reunalle ja jatkoi:
"Minä en voi viipyä täällä kuin vähän aikaa, mutta tahdon teille paljastaa koko totuuden. Olen tuon miehen vaimo. Hän ei ole englantilainen. Hän on ranskalainen. En tahdo mainita hänen nimeänsä."
Nyt vasta antoi ukko elonmerkkejä.
"Jumala siunatkoon sinua Annette", huudahti hän. "Jumala siunatkoon sinua!"
Nainen katsahti äärettömän halveksivasti mieheen. "Miksi sinä niin kynsin hampain pysyttelet kiinni kurjassa elämässäsi?" sanoi hän. — "Siitä on vain pahaa niin monelle eikä hyvää kenellekään — ei edes itsellesikään. Mutta minun asiani ei ole antaa aihetta tämän sinun kauhean elämänlankasi katkeamiseen, ennen kuin korkeimman hetki on tullut. Olen jo saanut kylliksi omalletunnolleni sen jälkeen kuin astuin tämän kirotun talon kynnyksen yli. Mutta minun täytyy puhua, ennen kuin se myöhäistä.