Siinä oli joukko kirjeitä, laskuja ja muistiinpanokirjoja, jotka Holmes selaili läpi nopein, hermostunein liikkein ja läpitunkevin katsein. "Ei mitään huomiota ansaitsevaa", sanoi hän lopuksi. "Tuota noin, teidän ystävänne oli kai terve nuori mies — häntä kai ei mikään vaivannut?"
"Terve kuin pukki."
"Oletteko milloinkaan nähnyt hänen sairastavan?"
"En kuunaan. Kerran oli hän vuoteen omana potkusta, jonka hän sai pelissä, ja kerran hän niukautti polvensa, mutta se ei merkinnyt mitään."
"Ehkäpä hän kuitenkaan ei ollut niin terve kuin oletitte. Minä luulen hänen sairastavan jotakin salaista tautia. Luvallanne pistän muutamia näistä papereista taskuuni siltä varalta, että niistä tutkimuksessamme mahdollisesti voi olla jotakin hyötyä."
"Odottakaa hetkinen, vielä hetkinen!" kuului vaivalloinen ääni, ja kun me katsahdimme sinne päin, näimme ovella omituisen näköisen pienen ukon. Hänellä oli päällään kulunut musta puku, päässään karkea, hyvin leveälierinen hattu ja kaulassaan valkoinen kaulaliina; hänen ulkomuotonsa muistutti yksinkertaista maalaispappia tai hautaustoimiston palvelijaa. Mutta huolimatta hänen omituisesta ulkoasustaan oli hänen äänessään terävä sävy ja hänen esiintymisensä osoitti tarmokkaisuutta, joka ehdottomasti veti huomion puoleensa.
"Kuka te olette ja millä oikeudella te liikuttelette Stauntonin papereita?" kysyi hän.
"Olen yksityissalapoliisi ja koetan ottaa selvää hänen katoamisestaan."
"Vai niin, vai olette te yksityisetsivä, ja kenen kutsusta te nyt työskentelette?"
"Tämä herra on Stauntonin ystävä ja hänet oli Scotland Yardista neuvottu luokseni."