"Pyydän anteeksi," sanoi ystäväni, joka oli suututtanut pienen miehen purskahtamalla nauruun. "Tämän keksiminen on kyllä teidän ansionne ja, niinkuin te sanotte, on se selvästi toisen osanottajan kirjoittama. Minä en vielä ole ehtinyt tarkastaa tätä huonetta, vaan teidän luvallanne teen sen nyt."
Puhuessaan otti hän taskustaan mittanauhan ja suuren, pyöreän suurennuslasin. Näiden kahden esineen kanssa käveli hän ympäri huoneessa; toisinaan hän seisahtui, toisinaan painui hän polvelleen ja vieläpä kerran vatsalleenkin. Hän tuntui olevan niin innostunut työhönsä, että näytti unohtaneen meidän läsnäolomme, sillä hän puheli hiljaa itsekseen ja toisinaan hän huudahti, vaikeroi ja vihelsi, ääniä, jotka ilmaisivat tyytyväisyyttä ja toivoa. Kun katselin häntä, niin muistutti hän tavattomasti täysiveristä, hyvin opetettua kettu koiraa, joka syöksyy edestakaisin pensaikon lävitse, vaikeroiden innoissaan, kunnes taas löytää oikeat jäljet. Hän jatkoi tarkastustaan noin 20 minuuttia, mitaten suurimmalla tarkkuudella välimatkat jälkien välillä, jälkien, joita minun oli mahdoton nähdä, ja käyttäen mittanauhaansa myöskin seinillä samalla selittämättömällä tavalla. Yhdestä kohdasta lattialla kokosi hän vähän harmaata tomua ja pani sen varovasti kirjekuoreen. Lopuksi hän tarkasti sanan seinällä mitä tarkimmin suurennuslasilla ja tutki jokaisen kirjaimen erittäin tarkoin. Tämän tehtyään näytti hän olevan tyytyväinen ja pisti mitan ja lasin taskuunsa.
"Sanotaan, että 'nero on kyky vaivata itseään äärettömästi.' Se on tyhmä määritelmä, vaan se soveltuu salapoliisin ammattiin."
Gregson ja Lestrade olivat katselleet amatöörivirkaveljensä manöövereitä suurella uteliaisuudella, mutta myöskin halveksien. Nähtävästi eivät he kyenneet ymmärtämään sitä tosiseikkaa, jonka minä aloin käsittää, nimittäin, että kaikki Sherlock Holmesin pienimmätkin teot tähtäsivät samaa määrättyä päämäärää kohti.
"Mitä te arvelette asiasta?" kysyivät molemmat.
"Jos minä rohkenisin auttaa teitä niin veisin teiltä kunnian", huomautti ystäväni. "Te näytätte tulevan niin hyvin toimeen yksinänne, että olisi synti häiritä teitä." Hänen sanansa kuuluivat ilkkuvilta. "Jos te tahtoisitte antaa minulle tietoja siitä, miten asia edistyy," jatkoi hän, "niin pitäisin itseäni onnellisena voidessani auttaa teitä minkä voin. Sillä aikaa haluaisin puhutella sitä poliisikonstaapelia, joka löysi ruumiin. Voitteko antaa minun saada hänen osoitteensa?"
Lestrade katsoi muistikirjaansa. "John Rance", sanoi hän. "Hän on vapaa nyt. Hän asuu 46 Andley Court, Kennington Park gate."
Holmes kirjoitti muistiin osoitteen.
"Tulkaa nyt, tohtori," sanoi hän, "niin lähdemme hakemaan häntä. Minä mainitsen muutamia asioita, jotka voivat olla teille apuna tässä jutussa", jatkoi hän molemmille salapoliiseille. "On tehty murha ja murhaaja on mies. Hän on yli 6 jalkaa pitkä ja parhaassa ijässään; hänellä on pituuteensa verraten pienet jalat ja käyttää painavia, leveitä saappaita ja polttaa Trichinopoly sikaareita. Hän tuli tänne uhrinsa kanssa 4 pyöräisissä ajopeleissä, joita veti hevonen, jolla oli 3 vanhaa kenkää ja vasemmassa etujalassa uusi. Murhaaja on punakka ja hänen oikean kätensä kynnet ovat tavattoman pitkät. Tässä on vaan muutamia osoituksia, mutta ehkä ne voivat olla teille avuksi."
Gregson ja Lestrade katselivat toisiinsa epäilevin silmäyksin.