(Pidetty Helsingin Nikolainkirkossa 1/1 1926.)
Vuorokausi taaksepäin elimme vielä vanhassa vuodessa ja sangen erilaisin tuntein saattelimme sitä hautaan. Muutamista meistä oli raskasta ajatella, että tuo vuosi loppui. Siitä erosi kuin rakkaaksi käyneestä ystävästä, joka muuttaa kauas pois. Toisista oli ehkä mieluista ajatella sen päättymistä, sillä olihan se tuonut heille vain tuskia, taisteluja ja kärsimyksiä.
Joka tapauksessa oli jotakin surullista noissa vanhan vuoden viime minuuteissa: se oli ollut meille kovin tuttu.
On jotakin tavattoman vakavaa tällaisessa ajan käänteessä kuin esim. vanhan vuoden vaihtumisessa uuteen.
Kuin itsestään kääntyy katse silloin taaksepäin. Ajatus vaeltelee vuoden varrella kuljettuja polkuja, ja syvä huolestuneisuus valtaa mielen: toivoisi monen asian käyvän toisin nyt alkavana uutena vuotena.
En tiedä, onko se kuvittelua, mutta minusta tuntuu, kuin näin vuoden vaihteessa näkisin enemmän huolestuneita kasvoja kuin tavallisesti muulloin. Mutta se on ainakin varma, että kauppahuoneissa tehdään nyt tilinpäätöstä ja siksi ovat liikemiehet huolestuneita. Voittoko vai tappio — se on hetken suuri kysymys.
On niin omituista, että päivän evankeliumi kehoittaa myös tilinpäätöstä tekemään, sisäistä tilinpäätöstä, — tarkastamaan sitä »varastosuojaa», johon elämän varrella keräämme henkiset hedelmät: — sydäntämme.
Evankeliumissa on kaksi kohtaa, joihin huomiomme erikoisesti kiintyy.
Ne ovat nämä: »Hän tuli etsimään hedelmää» ja: »Katso, kolmena vuonna».
Hän tuli etsimään hedelmää. Niin — hedelmää Jumala meiltä odottaa. Ja mikä se hedelmä on? Se ei ole yksinomaan uskoa eikä parannuksen tekoa — niinkuin sitä tavallisesti selitetään — vaan se on edistymistä kaikessa hyvässä.
Kuulen joidenkin sanovan: »Olen käynyt säännöllisesti kirkossa», »olen ollut säännöllisesti lähetysompeluseurassa».