Niin — salaisuus on siinä, että suuri lähetyssaarnaaja tiesi, kuinka leikki avaa lasten sydämen. Hän katui sitä, ettei ollut tarpeeksi käyttänyt tuota keinoa päästäkseen käsiksi lastensa sieluun.
Katso: älä ota sitä taakan kannalta. Ethän tee niin, ahertaessasi muuten lastesi hyväksi. Sinähän teet työtä ilolla, tietäen, kuinka suurta on työskennellä jonkun hyväksi. Ota samalta kannalta tuo muukin… ajanvietto ja leikit lastesi kanssa… koko tuo sielunhoidollinen työ lastenkamarissa. Puhu sinä vain lapsinesi ja jätä seuraukset Jumalalle. Tässäkin pitää paikkansa Raamatun sana: »Toinen on, joka istuttaa ja toinen, joka kastelee, mutta Jumala on se, joka kasvun antaa.» Amen.
KUULIAISUUS.
2. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 12, 1—4.
Ei ole helppo lähteä omasta maasta vieraisiin, outoihin oloihin. Se, joka väittää päinvastaista, ei ole koskaan mitään sentapaista kokenut. Taikka sitten hän on kevytmielinen, pintapuolinen ihminen.
Voimme siis melko hyvin ymmärtää Abramin tunteet sinä hetkenä, jolloin Jumala hänelle sanoi: »Lähde maaltasi ja syntymäpaikastasi sille maalle, jonka minä sinulle osoitan.» Ei Abram varmaankaan tervehtinyt ilolla tuota käskyä. Päinvastoin hän tuli murheelliseksi. Olemme siitä aivan varmat, vaikkei sitä Raamatussa nimenomaan sanotakaan.
Silloin — tuon käskyn saatuaan — hän nimittäin vasta oikein huomasi, kuinka rakas oli kotiseutu. Tietysti hän oli rakastanut sitä ennenkin, mutta ei ollut tullut sitä erikoisemmin ajatelleeksi. Vasta sinä hetkenä, jolloin hänen käsketään luopua siitä, hän huomaa sen. Niin on tavallisesti, että jonkin asian arvo ja merkitys selviää vasta sitten, kun emme enää omista sitä.
Niin kävi Abraminkin. Vasta nyt hän huomasi, kuinka kaunis saattoi olla laaja ruohotasanko, missä tuuli hiljaa heilutteli täydeksi kasvanutta heinää. Vasta nyt hän havaitsi, kuinka runollisen kaunis oli kylän ulkopuolella sijaitseva kaivo palmujen siimeksessä ja kuinka hauskaa oli katsella, kun siellä karjaa juotettiin. Nyt hän näki tuon kaiken avoimin silmin. Ja nyt hänen käskettiin se jättää.
Abram suri, mutta totteli kuitenkin. Ei olisi johtunut hänen mieleensäkään ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Vaikk'ei ollut tietoa matkan suunnasta eikä päämäärästä, hän lähti. Hän luotti niin lujasti Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa.
Tässä kohden Abram on suuri, hän kohoaa niin paljon yläpuolellemme, että on saanut uskon isän nimen. Hän sopii siis esikuvaksemme.