Mutta samanlaisia kokemuksia kuin peltomies tekee, teemme mekin kylväessämme: osa siementä putoaa tien viereen ja joutuu tallatuksi. Sana sattuu vain sydämen pintaan. Sen vaikutus jää lyhytaikaiseksi. Jo jumalanpalveluksen jälkeen se on noukittu pois. Taivaanlinnut tulivat ja söivät sen.
Taivaanlinnut — niitä on monenlaisia, suurempia ja pienempiä. Suurempien sinä kyllä uskot pystyvän noukkimaan siemenjyviä. Mutta pienempiä et pelkää. Ja ne ovat tavallisesti kaikkein pahimmat. Parvi varpusia vain, niin tie on puhdas. Ei yhtään jyvää näy.
Pidät ehkä viattomina noita pieniä juttuja, joita tavallisesti kahvipöydän ääressä kerrotaan. Sinusta ne kuuluvat asiaan, varsinkin kirkonmenojen jälkeen. Mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että monet niistä ovat ehkä juuri niitä lintuja, jotka »noukkivat siemenet pois» ja aiheuttavat sen, ettei sinulle jäänyt kirkosta mitään muistettavaa?
Pääsyy on tietysti se, että tien vierusta on kovaa; siinä ei siemen idä. Se pitäisi siis muokata pehmeäksi. Mutta mistä löytyy se aura, joka sen kyntää?
Jumalan varastossa niitä kyllä on. Tässä pyhässä sanassa on kohtia, jotka voivat pehmittää kovankin maan, vieläpä särkeä kalliopohjankin. Sillä kalliopohja on sittenkin ehkä vaarallisempi.
Se nim. pettää niin helposti. Päällä on tuoretta, pehmyttä multaa ja siinä itää siemen tavattoman joutuin. Sydän on herkkä; se tulee helposti liikutetuksi. Yksi sattuva sana nostattaa kyyneleet silmiin. Tuntuu niin hyvältä ja turvalliselta istua kirkossa ja kuunnella. Lukemattomia hyviä päätöksiä risteilee mielessä. »Sen minä teen! Jumalan avulla minä teen sen!» Mutta kotia tultua on tuo kaikki unohtunut. Sama henkilö, joka äsken itki kirkossa, käyttäytyy kotonaan kuin paatunut ilkimys. Hän haavoittaa ja loukkaa sanoillaan ja käytöksellään, ja hänen läheisyydessään on tuskallista olla. He uskovat ainoastaan ajaksi, mutta kiusauksen hetkellä he lankeavat pois. Heillä ei ole »juurta». Siinä syy.
Eikä orjantappurainen pelto ole juuri sen parempi. Siinä on kyllä maa kuohkeaa, mutta se on orjantappuran siemenillä saastutettu. Ja ne kasvavat paljon nopeammin kuin vilja, tukahduttaen sen alkuunsa.
Näitä ihmisiä on paljon. He aloittivat kerran kauniisti. He olivat päähenkilöstä kristillisissä yhdistyksissämme. Kuinka innostuneesti ja lämpimästi he puhuivat! Heitä oli ilo kuunnella. Jumalan seurakunta odotti heistä paljon, näistä voimakkaista, tulisieluisista nuorista. Mutta kun tapaamme heidät vuosien päästä, niin ihmettelemme ja oudoksumme. He ovat autioiden talojen kaltaisia, joiden asukkaat ovat kuolleet tai muuttaneet pois. Missä on tuli, tuo entinen hehkuva tuli? Missä on heidän äänestään lämmin sointu, joka ennen teki sydämelle hyvää, kun sitä kuunteli? Sammunut, sammunut! Tuli muita harrastuksia, rikkauden himo, elämän nautinnot ja ne sammuttivat pyhän tulen nuoresta rinnasta. Oi, heitä on paljon — näitä sammuneita tulivuoria, eikä ole minkäänlaista toivoa, että ne uudelleen alkaisivat toimia.
Ja sitten hyvä maa — tuo pehmeäksi muokattu. Sen pehmittivät elämän murheet, pettymykset, nöyryytykset. Se oli niin kovan muokkauksen alaisena, että sydämelle teki oikein kipeää. Mutta lopulta se valmistui. Ja kuinka vilja siinä nyt kasvaa! Se heilimöi niin kauniisti ja sen tähkässä suhisee lämmin, kesäinen tuuli. Vilja aaltoilee ja nuokkuu. Tuntuu kuin se kuiskailisi: »Nöyräksi, nöyräksi on tultava, sillä Jumala on ylpeitä vastaan». Tuntuu kuin tarinoisivat tähkäpäät: »Näin pää riipuksissa rintaa vasten näemme kaunista unta, unta ikuisesta levosta, rauhan maasta… Oi, rauhan maa! Ken meidät sinne vienee…? Se on Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme. Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon!»
Sellaista on hyvä maa, tuo siunattu musta multa, joka kasvattaa satakertaisen sadon.