Roomalais-katolisilla kristityillä on — jollen väärin muista — eräs juhla, nimeltä »Pyhän sydämen juhla». Meillä evankelis-luterilaisilla ei ole mitään vastaavaa. Mutta tahtoisin ristiä tämän rukoussunnuntain »kaikkien sydänten päiväksi» — kaikkien taistelevien ihmissydänten muistopäiväksi. Se saisi myös muistuttaa lähimmäistemme sydämen taisteluista t.s. siitä, että koko maailma on täynnä epätoivoisia, sairaita sydämiä.
Mutta — samalla kuin se muistuttaisi meitä tästä, se myös kehoittaisi meitä väsymättömään rukoukseen itsemme ja lähimmäistemme puolesta. Jos tätä tosiaankin uupumatta harrastamme, saamme mekin taisteluista rikkaan elämämme varrelle ehkä silloin tällöin pystyttää alttarin, jonka nimi on: »Herra on minun lippuni». Ja sen alttarin ääreen on hyvä kiitollisena polvistua. Amen.
KUINKA PÄÄSEMME TAIVAASEEN?
Helatorstai. — Ap. Teot 1, 1—11.
(Gustav Frenssenin mukaan.)
I.
On paljon puhuttu Kristuksen taivaaseen astumisesta, sen puolesta ja sitä vastaan. Mutta mitä auttavat kaikki nämä todistukset meitä? Yksityiskohtiin ne voivat ehkä valaistusta luoda, mutta lopuksi jää kaikki kuitenkin uskon varaan. Ja meidän on helppo uskoa, että sellainen ihminen kuin Jeesus Kristus on mennyt taivaaseen.
Meillä on siihen sisäinen pakko, — jos niin tahtoisimme sanoa. Sellaisen täydellisen, kirkkaan ja puhtaan maallisen elämän jatkona täytyy olla taivas.
Me uskomme siis, että Vapahtaja on noussut taivaaseen, — uskomme, että hän elää nyt siellä kirkkaassa, puhtaassa maailmassa, johon mekin kerran toivomme pääsevämme.
Tässä tulemmekin nyt asiaan, joka on meitä paljon lähempänä: omaan taivaaseen astumiseemme. Sehän on kuitenkin tärkeä kysymys: pääsemmekö me kerran taivaaseen?