Kauppias Raattaman pihalla kävelee pikkuinen mies. Hän on vain poikasen kokoinen, vaikka päälaki on aivan kalju. Liikkeet ovat tiukat, kiirehtivät, vähän kuin hermostuneet — jos niin saattaisi sanoa — sillä Posti-Iisakki kyllä ei tuosta herrasväen taudista tiedä niin hiukkasen hiventä. Päinvastoin — hän on maailman lujahermoisin mies, sillä hän on puoliväliin kolmattakymmentä kesää kantanut postia Tenomuotkan tunturikylästä kuuden penikulman päässä olevaan Lainioon, joka jo vastaa vähän niinkuin "maalikylältä". Ja sellaista vauhtia kuin hän tavallisesti kulki! Ei siinä painanut postilaukku enempää kuin tavallinen poromiehen reppu. Eikä hänen perässään pysynyt joka mies, — ei edes Horstavallesmannikaan, vaikka tämä viimeiset kymmenen vuotta oli kestinnyt Lainion herrasväkeä jutuillaan Lapissa tekemistään nopeista jalkamatkoista. Ei, Posti-Iisakki oli jättänyt hänet ensimmäisen jängän laitaan ja vasta Passuvannonkaarkossa odottanut. Sillä kertaa ei Horsta-vallesmanni ollut pitänyt Posti-Iisakista, kun tämä Passuvannonkaarkon pirtissä oli kuin ihmetellen huomauttanut: 'No pianhan se vallesmanni ennätti.'
Posti-Iisakki, Tenomuotkan postimies, viuhtoo edestakaisin kauppias Raattaman pihalla. Ohut lumi narskahtelee hänen vuotakenkäinsä alla. Hän pysähtyy väliin ja tarkastelee päärakennuksen savupiippuja: yhdestä, pääkimmäisestä, nousee savu. Siellä palvelijatar keittää aamukahvia. Posti-Iisakki mujahuttaa suutaan ja vetäisee aimo annoksen savua piippunysästä, joka rehevänä sojottaa hänen suupielessään. Sieltä ne lähtisi… kahvitkin… jos… vilahtaa hänen päässään, mutta… ei… eipä nyt vielä… Hän tuntee omituista levottomuutta ja haistelee miettiväisenä aamuilmaa kuin äsken makuulta noussut poro. Kumma, kun ei etelän postia kuulunut. Ja hän, Posti-Iisakki, kun aavisti suuria tapahtumia.
Mutta jopahan kalahtaa maantiellä… kalahtaa jossakin siellä kirkon ja Hietasen välillä. Se on postin kello, ihan varmaan. Posti-Iisakkiin se vaikuttaa kuin sotatorvi vanhaan ratsuun: — hän pyörähtää kujalle ja tarkkaa tiukasti maantietä. Apteekin kohdalla ei näy vielä mitään, eikä kirkkoväärtinkään, — mutta… jopahan tuolta Hietasen takaa sukeltaa näkyviin hevosen pää… reki ja löntystävä, puoliturkkiin puettu mies reen jäljessä. Se on etelän posti.
Posti-Iisakki unohtaa aamukahvit, unohtaa postin myöhästymisen. Hänen on taas niin huokea antaa anteeksi kaikille… Raattaman piialle yhtä hyvin kuin Nivan Heikillekin, postimiehelle. Sillä miksi ei olisi Raattaman piika saattanut tulla portaille ja sanoa: 'No, eikö se Iisakki tule sisään?' Niin oli aina entinen piika, se Linnunpään Mari, sanonut. Mutta tämä, metsäperäläinen, ei ymmärtänyt. Turjotti vain tukka pörhössä kuin mikäkin pirttikarhu. Toista oli Linnunpään Mari… Mutta hyvän miehenpä hän saikin.
Posti-Iisakki kaapaisee jo sillalla. Nivan Heikki on ehtinyt apteekin kohdalle ja silmää verhottuihin ikkunoihin. Niin… silmää sinä vain. Ei ole enää Viina-Tofferi apteekissa. Se mies se antoi ja möi… mistä lienevät varastot riittäneetkään. Mutta sai sieltä vain kuka kerkesi… sai Nivan Heikkikin. Nyt ei uusi apteekkari antanut pisaratakaan.
— Jopas tulet, jopas tulet… huutelee Posti-Iisakki vastaan jo hyvän matkan päästä. — Oletpa viipynyt taas.
— Aja sinä tämmöisellä kelillä, kun ei lunta juuri alkamaankaan…
Ja niin riivatun raskas posti.
— Jaa, jaa… niinpä näkyy, niinpä näkyy… tuota… no, mitä uutta alas?
— Eipä erikoisempaa. Rovasti on päässyt.
Nivan Heikki lausuu sen aivan rauhallisesti, vaikka kuuluukin Lainion seurakuntaan. Mutta Posti-Iisakki, vieroseurakuntalainen, lyö näppiä ja huudahtaa: