Tämä ei suinkaan ollut ensi kerta, jolloin apteekin suuhuoneessa oli myllyn rakentamista suunniteltu. Mutta ennen ei siihen ollut osaaottanut pitäjän arvoisa kirkkoherra. Nyt oli saatu yksi mies lisää, joka antoi kannatuksensa hyvälle asialle. Vaikkapa vain kannatuksensa, — sillä olihan kysymys teoriassa ratkaistu. Joskus maailmassa se ratkaistaisiin käytännössäkin. Silloinpa tultaisiin heitäkin muistamaan: — Ne… metsänhoitaja, pappi ja apteekkari sitä jo aikoinaan suunnittelivat. Sitä ei silloin uskottu, mutta — nyt se on käynyt toteen. Siinä hyrräsi turbiini Kyläkoskessa ja pappilan navetassakin loisti sähkövalo.
Kello oli lähennellyt puolta yötä, kun toverukset olivat eronneet.
Jonatan Stark oli ollut intoa ja elämänhalua täynnä.
— Katsopas, Malmström, kyllä on sentään tämä Lappi kaunis!
Katselepas noita revontulia tuolla pohjan taivaalla… Niitä ei nähdä
Helsingissä. Katso… katsopas… lumen pintakin elää! Siellä juoksee
yön salaperäinen hengetär… tohvelit jalassa. Ja tuolta… tuolta
Keilatunturin huipulta katselee Isä-Jumala yömyssy päässä ja hymyilee.
Jonatan Stark oli osoittanut kuuta, joka parhaillaan oli tehnyt nousua Keilatunturin takaa.
He olivat kulkeneet metsänhoitajan kanssa jutellen ja haastellen tähdistä ja muista taivaankappaleista. Uskoiko veli Stark, että Marsissa asui ihmisiä?
Kyllä, kyllä… mutta minkälaisia virkamiehiä luuli veli Malmström siellä olevan?
Tjaah! — Vanhan Malmströmin oli ollut hiukan vaikea siihen kysymykseen vastata.
Katsopas… siellä oli paljon helpompi toimia esimerkiksi metsänhoitajana. Saattoi jo konttorista nähdä, kuka kulloinkin kruununmetsää varasti. Jaha, vai Ranta-Manne, joka vastikään oli maan päältä muuttanut eikä ollut vielä käynyt piirilääkäriltä sähkösilmälasia. Se veitikka siellä hakkasi. Ei muuta kuin annapas haaste, niin tiesi mies tottua maan tapoihin. — Ja pappinakin siellä oli kerrassa helppo olla. Katsopas… ihmisillä oli vain päätä… eikä muuta ruumista juuri ollenkaan. Siellä kävi rippikouluopetuskin ihan leikiten vain… Ei niille… Marsin lapsille tarvinnut Jaakobin poikain nimiä päähän takoa… Muistivat jo ensi lukemalta…
Jonatan Stark oli saatellut metsänhoitajaa kotiin. Kaatuneen kilometripylvään luona he olivat pysähtyneet ja se oli antanut heille aihetta syvällekäypiin mietiskelyihin. Metsänhoitaja oli puhunut huonosta viranhoidosta. Joutaisi se "Horsta" nyt tuon korjauttamaan. Sääli matkannäyttäjää, joka keuvotti ojan syrjällä kuin tukkihumalainen. Mutta Jonatan Stark oli siinä nähnyt symboolin itsestään.
— Katsos, Malmström, tuommoinen olen minä. Minäkin olen matkannäyttäjä, mutta tavallisissa oloissa minä makaan murtuneena kuin tuo kilometripylväs tuossa. Minä olen masentunut, Lapin painama, epätoivoon saakka. Minusta ei ole papiksi kuin kauniiksi ilmoiksi toisinaan. Mutta nyt… tällaisena iltana minä pystyisin saarnaamaan. Minä saarnaisin niin, että kivetkin itkisivät. Vahinko vain, ettei seurakunta minua nytkään ymmärtäisi — paremmin kuin selvillänikään ollessa… Kuule, Malmström, jokohan meillä meni hiukan hattuun?