Jonatan Stark aloittaa saarnansa. Se ei ole minkäänlainen välien selvittely seurakunnan ja papin välillä, — välien selvittely, jossa seurakuntalaisten maksettaviksi joutuisivat suurimmat velat. Ei, se on vain viimeinen saarna, mahdollisimman yksinkertainen ja lyhyt, jossa hän haluaa käsitellä kysymystä: 'Mikä on sunnuntaillisen sananjulistuksen käytännöllinen merkitys?'
Mutta sitä ennen hän tuntee tarvetta muutamin sanoin ilmaista kiitollisuutensa kaikesta siitä, mitä hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa on Lainiossa kokenut. Hän ei tahdo ajatella yksityistapauksia. Hän ajattelee vain sitä vuosien pitkää sarjaa, jonka hän täällä on viettänyt. Loppusumma niistä kaikista oli saavutettu elämänkokemus, jonka rikkausarvoa hän omalle kohdalleen ei voinut kyllin korkeaksi arvostella. Hän ei halua ruveta puhumaan minkäänlaisista "veloista", joita tällaisissa tilaisuuksissa hyvin usein käsiteltiin. Niiden niminä oli tavallisesti "hyvä opetus", "kristillinen, esimerkiksi kelpaava elämä" taikka "papillinen vaellus". Näistä hän ei halua puhua, koska näihinkin "saataviin" oli viime kädessä oikeus vain Jumalalla. Ei, hän haluaa vain vilpittömästi lausua kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan siitä opetuksesta, jonka hän on saanut näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. Ja tämän opetuksen antajina ovat tieten tahi tietämättään toimineet hänen seurakuntalaisensa, niin ystävät kuin vihamiehetkin.
Jonatan Stark lämpenee. Tällä hetkellä hän tuntee, ettei tuo suuri, harmahtava ja tummankirjava joukko, joka täyttää kirkon penkit, ole hänelle niinkään samantekevä. Hän puhuu niistä monista mielenkiintoisista hetkistä, joita seurakuntalaiset tietämättään olivat kodeissaan hänelle valmistaneet. Hän ajattelee epälukuisia ristiäis- ja hautajaistilaisuuksia, joissa hän on saanut vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan, saanut pilkistää erämaan lapsen sieluun. Hän muistelee pirtti-iltoja tunturitaloissa, jolloin on keskusteltu "maallisista". Hän mainitsee vanhoista tarinoista, joita hän on kuullut, — varsinkin alkuaikoinaan, ja sanoo siunaavansa niitä hetkiä, jotka hän on viettänyt takkatulen ääressä siellä täällä ympäri pitäjää niitä kuunnellessaan.
Mitä olisi elämä ollut hänelle ilman näitä elämyksiä? Kuivaa ja hedelmätöntä. Arvonanto, jota seurakunnissa yleensä nauttivat määrätyn uskonnollisen suunnan tahi kirkon tunnustukselle kirjaimellisesti uskolliset papit, ja joka arvonanto visseistä syistä ei ollut tullut hänen osakseen, ei olisi korvannut näitä kokemuksia. Hän, Jonatan Stark, on tavallaan ollut "luopio" siinä merkityksessä, ettei hän aina ole pysynyt oikeaoppisuuden satulassa. Tämän vuoksi hän ei ollut pyrkinyt vaikuttamaankaan seurakuntalaistensa uskonnollisiin käsityksiin, vaikka ei suinkaan ollut aina niitä hyväksynyt. Hänen mielilauseekseen oli tullut: 'Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee', myös hengen ja hengellisen elämän alalla.
Yhdessä suhteessa hän kuitenkin joutui koskettelemaan käsitystänsä pappisviran käytännöllisestä merkityksestä ja niin myöskin hyvästijättösaarnansa varsinaista ainetta. Papin tehtävä ei ainoastaan ollut Raamatun selitys, uskonopillisten asioiden selostus eikä ylimalkaan saarnaaminen. Vaan papin tärkeimpänä tehtävänä oli hänen, Jonatan Starkin, mielestä auttaa ihmisiä elämän taakkaa kantamaan viikosta toiseen, sunnuntaista sunnuntaihin. Tätä auttamistyötä harjoitti pappi etupäässä saarnatoimensa kautta pyrkiessään Raamatun sanan pohjalta mahdollisimman monipuolisesti valaisemaan ihmiselämän eri ilmiöitä, yksinkertaisimpiakin. Siitä syystä hän oli niin usein saarnannut pelloista ja niityistä ja auran jäljessä astumisesta. Hän oli tahtonut solmia lujat siteet näiden jokapäiväisten askarten ja Jumalan isällisen rakkauden kesken osoittaakseen kuulijoilleen, että Jumala seurasi heitä pienimmässäkin. Siitä syystä hän oli mahdollisimman niukasti käyttänyt raamatunlauseita, koska ne olivat jokaiselle tutut ja lukemattomat kerrat kuultuja, ja pyrkinyt päämääräänsä sadunomaisen opetuksen kautta. Suurimpia totuuksia oli näet usein opetettu sadun muodossa. Hänen "mukavilla puheillaan" oli siis ollut hyvä ja vakava tarkoitus, vaikka seurakunta ehkä usein oli ne käsittänyt väärin.
Jonatan Stark oli tyyntynyt saarnansa lopulla. Ääni tosin väreili liikutuksesta loppuun saakka, mutta hän käytti sitä hillitysti, puhuen välistä melkein hiljaa. Seurakunta oli kuunnellut hiiskahtamatta. Se ei kokonaisuudessaan ehkä sittenkään ymmärtänyt kaikkea, mitä Jonatan Stark sanoi, mutta se näki hänen kasvoistaan ja kuuli äänen värinästä, että papilla oli täysi tosi. Lopuksi hän toivotti kaikille seurakuntalaisille Jumalan armoa ja rauhaa ja lopetti toimituksen saarnatuolissa sanoilla: 'Jumalalle, Isälle, kaikesta kiitos ja kunnia. Amen.'
Kollehtivirttä veisattiin. Jonatan Stark istui sakaristossa ja kuunteli haikein mielin. Hän erotti Horstan särkyneen, hiukan rämisevän äänen. Nyt niinkuin ennenkin valtasi hänet sitä kuunnellessaan sanoin selittämätön sääli. Hän painoi kädet silmilleen ja suuret kyyneleet rupesivat kumpuamaan sormien lomista. Horstan äänessä soi sellainen avuttomuus, että hänen sydäntänsä repi. Ehkä ei Horsta itse tuntenut sitä, vaan Jonatan Stark tunsi. Siinä lauloi Horstan särkynyt, pettynyt sydän, joka ei enää pitkälti jaksaisi kamppailla Lapin yksinäisyyden kanssa.
"Horsta veljeni", hoki Jonatan Stark itsekseen. "Sinua tahtoisin sydämestäni auttaa, mutta enhän voi. Sinä kuolet tänne erämaahan, sinä murrut kesken ikäsi. Oi, jospa voisin auttaa sinua!"
Kirkkoväärti tuli sakaristoon kollehtihaavia kantaen. Hän katsahti kummissaan Jonatan Starkia, jonka silmistä virtasivat vuolaat vedet. Ihmeellinen pappi! Entiset lähtevät eivät olleet vuodattaneet kyyneltäkään, seurakuntalaisten sen sijaan itkiessä katketakseen. Tämä taas itki yksin, kun sitävastoin seurakuntalaisten silmät pysyivät ihan kuivina. Vanha kirkkoväärti ei voinut sellaista käsittää.
— Kaikki sinne nyt ovat kokoontuneetkin, yksin Horstakin. Mitenkähän on äijä joutanut kirkkoon, kun huomenna alkaa metson rauhoitusaika?