Iltapäivä kului samanlaisen onnellisen tunnelman vallitessa. Rovasti vain teki sen merkillisen poikkeuksen, että tuon tuostakin pistäysi keittiöön. Hänellä ei ollut mitään erityistä asiaa. Hän halusi vain nähdä, kuinka hänen rouvansa, entinen Julia Hagelin, puuhaili siellä, ja hän hyräili itsekseen pientä laulunpätkää. Pari asiamiestäkin pistäysi pappilassa. He tiedustelivat hiukan epävarmoina rovastin poislähtöä. Olivat kuulleet Raattamassa. Kun rovasti vaatimattomasti kertoi, mitä asiasta tiesi, näyttivät miehet tulevan hyvilleen. Hekin olivat — tietämättänsä — Lapin painamia ja rakastivat vaihtelua. Eikähän kumma, jos he sitä pappiin nähden jo kaipasivatkin. Rovasti Stark puolestaan ymmärsi sen erinomaisen hyvin.

Niin saapui ilta Lainion pappilaan, ilta ja lampunsytytysaika, niinkuin oli saapunut lukemattomia kertoja ennen. Mutta tänä iltana tapahtui se ihme, että ruustinna avasi pianon kannen. Sitä hän ei ollut tehnyt moneen pitkään kuukauteen. Hän lauloi Merikannon sävellyksen Eino Leinon lauluun: "Oi kiitos sa, Luojani armollinen." Rovasti oli kuullut laulun ennenkin, mutta tänä iltana hän vasta oikein ymmärsi sen sanat ja sävelen. Tänä iltana hän käsitti, että laulu oli pulpahtanut kiitollisesta sydämestä. Hän tunsi sen, sillä hän itse oli niin suuresti kiitollinen Jumalalle, ihmisille, kaikille.

MENNEITÄ VUOSIA

I.

Jonatan Stark oli mies parhaassa iässään muuttaessaan Lappiin, juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Sen ikäisenä uskaltaa mies käydä käsiksi elämän kovaan todellisuuteen, varsinkin jos hän on terve ja vasta mennyt naimisiin. Jonatan Stark oli kumpaakin. Hänen punakat kasvonsa todistivat lujaa, rautaista terveyttä. Ja hänen nuori rouvansa oli tulomatkalla saanut useammassa kuin yhdessä kievarissa kertoa, montako kuukautta hän oli ollut naimisissa tuon vankkarakenteisen papin kanssa, joka kievarin pihalla nosteli raskaita matka-arkkuja, kuin olisivat ne sisältäneet vain paljaita höyheniä. Jokivarsi otti selvän, ketä sen kautta kulloinkin kulki. Mistä se ei muuten päässyt varmuuten, sen se kysyi, suoraan ja häikäilemättä. Jonatan Starkista se oli heti nähnyt, että tämä oli terve, mutta hänen naimisissaolo-aikaansa se ei tiennyt. Siksi se kysyi sen. Sellainen on jokivarsi, Lainiosta kaupunkiin saakka.

Paljon muuta lisäksi tiedusteli jokivarsi Lappiin muuttavalta nuorelta pappisparikunnalta. Oltiinko uskomassa? Jonatan Starkia se oli oudostuttanut. Täällä, jokivarrella, otettiin miehen uskostakin selvä, monesti jo ennen, kuin tämä edes kunnolla oli ehtinyt saada matkaturkit yltään. Otettiin vieras kiinni jo heti ovessa. Ja jos tämä huomautti kysymyksenteon sopimattomasta hetkestä, oli jokivarrella vastaus heti valmiina: 'Olkaa aina valmiit vastaamaan, jos joku teidän autuutenne toivon perustusta tiedustelee.' Mihinkäpä siitä juuri papinmuotoinenkaan mies pääsi. Jonatan Stark oli siis aivan turhaan tehnyt vastaväitteitä. Uskonasian piti olla aina selvänä, joka minuutti, joka hetki. Oliko se heillä itsellään kenties joka hetki selvänä? Kyllä, kyllä vain: — he olivat kerta kaikkiaan tehneet parannuksen ja he saattoivat sanoa, missä ja milloin se oli tapahtunut. Saattoiko ehkä pappi selittää kristityksitulonsa yhtä tarkkaan? Hän oli ollut kauan Jumalan koulussa. Ohoo, niitä koululaisia oli Jumalalla paljonkin, mutta harvoin niistä valmista tuli. Jäivät aina veräjällä kiinni ja pyörsivät siitä takaisin. Ehei, kyllä piti autuudenasiasta saada varmempi ote.

Sellainen oli jokivarsi, se ei hellittänyt. Se otti asioista selvän omalla, sitkeällä, omituisella tavallaan. Oltiinko ehkä korkeaakin lähtöä? Vai rovastinpoikia. No, oliko isä uskomassa? Siinä oli taas ollut uusi pulma edessä. Jonatan Stark oli toivonut, että isäukko itse olisi saanut kysymykseen vastata korkean kansliapulpettinsa takaa. Hän oli ollut varma, että jokivarren ihmisten olisi silloin ollut pakko taipua opetettavan asemaan. — Oli helpottanut hiukan, kun kyseleminen oli siirtynyt muihin asioihin. Oltiinko ehkä aatelia? Ei toki, tavallista, aivan tavallista sukua vain. Mutta mistä juuri sellainenkin kysymys? No, katsokaahan: oli kerran ollut metsäherra aatelia ja hänellä oli ollut jos jonkinlaisia koukkuja. Häntä oli yritetty uskoon useammankin kerran, mutta aina yhtä huonolla tuloksella. "Haukka-parooni" ei ollut muuta kuin nauranut vain, ei edes suuttunut kertaakaan. Ja niitä oli taas sellaisiakin, jotka loukkaantuivat. Niinkuin eräskin — mikä lie ollut kaupparatsu —, joka kirjoitti päiväkirjaan muistutuksen "sopimattomasta käytöksestä". Hyvä isä sentään, sopimattomasta käytöksestä! Eikä äijärievulle oltu muuta tehty, kuin siivosti kysytty hänen uskoaan.

Jonatan Starkin oli täytynyt nauraa. Perin omituisen ja alkuperäisen kansan keskuuteen hän oli joutunut. Jotakin tämäntapaista hän tosin oli lähtiessään kuullut, mutta tällaiseksi hän ei sentään ollut jokivarren elämää osannut kuvitella. Minkälaista mahtoi olla sitten ylempänä, Lainiossa?

Samanlaista oli ollut ylempänäkin. Ihmiset yhtä alkuperäisiä ja yhtä selvillä uskostaan. Joka asiassa he olivat pohjautuneet raamattuun. Muuan torpanvaimo ainoastaan oli tehnyt poikkeuksen. Hänen oli ollut vaikea uskoa, että lapset olivat Herran lahja. 'Niin se kyllä oli vanhassa valkeudessa, mutta liekö tämän uuden valkeuden aikana?' Vaimoparalla oli ollutkin täysi tusina. Ei siis ihme, että epäuskokin oli jo pakannut muutamasta reiästä sisään.

Ja sitten perillä Lainiossa. Suuri joukko kirkonkyläläisiä oli kerääntynyt pappilan pihalle uutta pappia vastaanottamaan. Siinä oli ollut miehiä, naisia ja lapsia, jotka suu auki olivat katselleet mahtavaa kuomurekeä. Sellaista ei oltu näillä perillä ennen nähty. Kirkkoherra mahtoi olla rikas. Ei edes maaherra ollut sellaisella reellä ajanut. Ja hänkin oli käynyt Lainiossa kerran, parikin. "Jumalan terve" oli täällä kajahtanut lempeämpänä, lauhkeampana. Sen ihmeen oli ilmeisesti saanut aikaan kuomureki. Tuli sekin aika, jolloin sen ympärillä kaikuivat kiroukset Lainion kievarista pitkin jokivartta alas kaupunkiin asti. Mutta se aika oli vielä silloin ollut kaukana eikä tulohetkenä kukaan sitä edes ollut aavistanutkaan.