* * * * *
Tunnin kuluttua katseli rouva Roslund saarnatuoliin, johon hänen tuleva vävypoikansa juuri oli noussut.
Janne Flykt silmäili ympärilleen kuin nuori sotapäällikkö, joka tuntee joukkonsa. Hän huomasi tuttuja kasvoja siellä täällä. Kapellimestari Borell ja neiti Såltin olivat kumpikin läsnä. Pormestarin neidit istuivat saamalla paikalla, jossa hän oli nähnyt heidät niin kauan kuin muisti. Mutta suuresti he olivat muuttuneet. Vanhemmalla, Linda-neidillä, oli jo harmahtava tukka, vaikkei hän ollut vielä täyttä neljääkymmentä. Mutta siitä huolimatta se oli kammattu viimeisen muodin mukaan, ja nauharuusukkeet hatussa olivat melkein yhtä suuret kuin nuoruuden päivinä. Ei ollut tavallaan ihme ollenkaan, että pastori Skarp iski niihin niin hanakasti. Janne Flykt hymyili ajatellessaan, kuinka monta saarnaa tuomiokirkon saarnatuolista oli noiden nauharuusukkeiden ja pitsiröyhelöiden vuoksi pidetty. Hän oli päättänyt heti alussa jättää ne rauhaan. Hänellä oli paljon tärkeämpiä asioita.
Hän lausui apostolisen tervehdyksen, ja hänen äänensä sai tuon täyteläisen, metallisen soinnun, joka vaikutti niin mukaansatempaavasti. Sitten hän ryhtyi lukemaan tekstiä, joka oli Luukkaan envankeliumin yhdeksännestä luvusta.
Teksti luettiin erinomaisesti, luonnollisella, selvällä äänellä.
Siinä ei ollut vähääkään nuottia. Ja sitten alkoi saarna.
Pieni Samarian kylä mataline, tasakattoisine taloineen. Pienistä ikkunoista päättäen siellä olisi luullut asuvan köyhää ja ystävällistä kansaa. Tosin kylän asukkaat olivat köyhiä, mutta ystävällisiä eivät, sillä Vapahtajalle ei avattu siellä yösijaa. "Onhan kylässä majatalo. Menköön sinne." — (Heillä ei ollut mitään tekemistä kiihkomielisten Jerusalemiin menijöiden kanssa. Heillä oli oma temppeli Garitsimin vuorella. — Vanhat ihmiset olivat näet kertoneet, että sen syntymisen oli aiheuttanut juuri ahdasmielisten juutalaisten kateus, nämä kun eivät olleet sallineet samarialaisten ottaa osaa Jerusalemin temppelin rakennukseen.) — Ei siis ihme, että sanansaattajat tulivat oikeutettua suuttumusta täyteen. He olisivat halunneet yhdellä iskulla tuhota tuon kylmähenkisen kylän. Mutta siihen he eivät saaneet Vapahtajalta lupaa. Hänellä ei ollut raskaita päiviä ja hän oli syvästi masentunut. Hänestä oli opetuslasten mielenpurkaus niin kevyttä ja itsekästä, että se mitä suurimmassa määrin kiusasi häntä. Samoinkuin tuo muukalainen mies, joka tyrkytti hänelle palveluksiaan, tarjoutuen hänen seuralaisekseen, mutta olisi ennen ratkaisevaa hetkeä halunnut käydä vielä kerran kotitalossaan antamassa määräyksiä sen hoidosta ja erittäinkin ulkoniittypalstan vartioimisesta. Sille ei saanut laskea naapuritalon väkeä, sillä hänellä oli selvä omistusoikeus siihen. Muutaman vuoden perästä hän saattaisi palata, ja silloin hän halusi rakentaa talon juuri tuolle riidanalaiselle palstalle, viettääkseen siellä vanhuutensa päivät, muistellen kunniakkaita matkoja natsarealaisen opettajan seurassa. Sillä tämän seuraan hän nyt aikoi liittyä. Veljet voisivat vain lainata hänelle pari viittaa hänen omiensa lisäksi. Hän tulisi kyllä pitämään huolen, ettei niitä varastettaisi; hän aikoi nimittäin majapaikoissa aina vuokrata itselleen erityisen huoneen, jossa hänen matkatavaransa säilyisivät. — Mutta tuo herkästi innostuva mies sai Vapahtajalta kylmän vastauksen: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." Muukalaiselle se oli kuin kylmää vettä niskaan. Anteeksi! Hän oli erehtynyt. Hän oli luullut Vapahtajalla olevan tapana yöpyä majataloihin, joissa tavallisesti oli kaksi, jopa kolmekin vierashuonetta. Hän ei siis voisikaan liittyä matkaan. Hän oli muuten hyvin toimeentulevana miehenä tottunut matkustamaan säätynsä mukaisesti. — Vapahtaja oli kiitollinen päästessään hänestä eroon. Mutta tuon toisen, miellyttävännäköisen nuoren miehen, jolla oli vastaostettu villainen ihokas ja kallisarvoinen vyö, hän olisi mielellään halunnut liittää seuralaisiinsa. Eikä tällä ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän olisi vain tahtonut käväistä kotona hautaamassa vanhan isänsä, joka äskettäin oli kuollut, sekä ottaakseen samalla selvän, kuinka suuren osan omaisuudestaan isävainaja oli hänelle testamentannut. "Anna kuolleiden haudata kuolleitansa!" Niinpä kyllä. Mutta hänen serkkunsa, joiden myös piti tulla hautajaisiin, varmaankin kovin ihmetteleisivät, jollei hän olisi mukana. Ja sitä paitsi hän oli luvannut Raakelille, naapuritalon tyttärelle, tulla. Hän ei siis voinut lähteä matkaan noin vain. — Vapahtaja kävi yhä alakuloisemmaksi. Sellaisia olivat ihmiset, turhamaisia, näkyväiseen kiintyneitä, muodollisuuksien ja "velvollisuuksiensa" taa lymyileviä! Ei! Hän ei halunnut sellaisia matkaansa. Todennäköisesti oli tuo kolmaskin samaa lajia. Siltä hän ainakin näytti. Niin, tietysti! Hän halusi käydä jäähyväisillä kotona. Voi! "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa ole sovelias Jumalan valtakuntaan!"
Sehän kuulosti kuin joltakin sadulta! Sillä tavalla ei saarnannut kukaan muu. Kuulijat eivät tienneet, pitikö iloita vai surra. Heistä tuntui kirkossaolo oudolta.
— Olemmeko koskaan ajatelleet, miltä Vapahtajasta mahtoi tuntua, tullessaan alinomaa väärinkäsitetyksi?
Väärinkäsitetyksi? No niin, olkoon menneeksi! Janne Flykthän oli nyt kertakaikkiaan uudenaikainen.
— Sellaisina hetkinä hän tunsi elämänsä suuren yksinäisyyden ja hän kärsi.