Janne Flyktin onnellista perhe-elämää ei siis häirinnyt mikään. Hän oli reipas ja iloinen, ja hänen suloinen vaimonsa oikea kodin emäntä. Kirkosta tullessaan hän tapasi pikku Penttinsä jokeltamassa kehdossa ja leikkimässä vempeleeseen kiinnitetyllä avainkimpulla. Ja hänestä oli suurimpia nautintoja puhella lapselle, joka tapaili kiinni hänen papinkauluksestaan, uhaten kiskoa sen irti.
Mutta nyt oli hänen taivaallaan ukkospilvi jälleen nousemassa.
Piispankaupunkiin oli vuosi takaperin muuttanut kuparisepänkisälli Kamula. Hän oli saanut työtä kupariseppä Lackströmillä eikä hänestä alussa tiedetty muuta, kuin että hän oli ruskeapartainen, vähän synkkä vanhapoika, joka viime markkinain aikana oli seissyt Lackströmin kauppakojussa itse vanhan patruunan tilalla. Se oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, sillä vuosikymmenien aikana he olivat tottuneet näkemään patruunan itsensä kahvipannujensa ja kattiloidensa keskellä, kasvoiltaan samanvärisenä kuin hänen valmistamansa kuparituotteetkin. He olivat jo niin tottuneet tinkimään vanhan patruunan kanssa, että heitä oli oudostuttanut tämä ruskeapartainen, synkkä mies, joka ei ryhtynyt pitkiin selittelyihin, vaan nosti kysymyksessäolevan kahvipannun ostajan eteen kuin mies, joka halveksii maailman turhuutta. Ilmeisesti olivat hänen ajatuksensa muualla koko kirjavan markkinaelämän aikana.
Tämä synkkäkatseinen kuparisepänsälli hautoi suuria ajatuksia. Hän oli lukenut kristikunnan suurista miehistä ja ruvennut ajattelemaan olevansa kutsuttu johonkin suureen ja tärkeään tehtävään. Niinkuin Dwight L. Moodylle muutaman kenkäkaupan tiskin takana Bostonissa oli selvinnyt, että maailma hukkui jumalattomuuteen, oli Kamulallekin kirkastunut Lackströmin kahvipannujen keskellä, että pienoinen piispankaupunki huolimatta tuomiokirkosta ja tuomiokapitulista eli surutonta elämää. Hän liittyi kaupungin uskovaisten joukkoon, jotka heti tunsivat hänessä itseoikeutetun johtajan. Eikä kulunut Montakaan kuukautta, ennen kuin koko kaupunki puhui vain Kamulasta, tuosta ruskeapartaisesta kuparisepänsällistä, joka saarnasi kuin Vanhan Testamentin profeetta.
Pitkää aikaa ei Kamula tarvinnut, ennen kuin hän sotapäällikön tavoin oli saanut yleissilmäyksen taistelutantereesta. Hän käsitti paikalla, missä oli vika kaupungin jumalattomuuteen: Katso, itse Antikristus asui sen keskellä!
Ja se Antikristus oli — pastori Janne Flykt. Kummako, että suruttomuus sai vallan, kun papit palvelivat Baalia ja uhrasivat Moolokille! Kummako, että jumalankieltämys kasvoi, kun Kristuksen palvelijat viettivät iltansa teattereissa ja tanssisalongeissa, vinguttivat viulua ja viheltelivät, maailman kunniaa pokkuroivat ja pyhän virkansa porttoudeksi muuttivat! Voi maailmaa pahennusten tähden!
Tuli oli sytytetty, ja kansa riemuitsi. "Suuri profeetta on noussut keskuuteemme", profeetta maailman viisaudesta vapaa, mutta pyhän Hengen täyttämä kiireestä kantapäähän! Se odotti vain merkkiä ryhtyäkseen rynnäkköön.
Ja merkki annettiin:
Pastori Flykt oli pantava viralta!
Niin, tietysti! Kumma, ettei sitä oltu jo ennemmin hoksattu! Eikö totta? Oh, olipa kyllä, mutta oli säälitty köyhää miestä, oman kaupungin kasvattia! Eikö oltu? Pyh kaikkia! Olivathan sen jo lausuneet Moilasen Matleena ja räätäli Tarkkanen senkin seitsemät kerrat, mutta se kun oli vain annettu asian jäädä. Parannusta oli odotettu kärsivällisesti, Mutta nyt oli kärsivällisyys loppunut! Kirves oli pantu puun juurelle.