Hän heitti nopeasti hyvästit isoäidille ja Roslundin Johannalle.
Vaunun sillalle olivat toiset ylioppilaskokelaat jo ryhmittyneet.
Janne Flykt kiipesi heidän joukkoonsa.
— Johan sinä myöhästyt kokonaan! huusi Tervon Kalle.
— Lähtölaulu, lähtölaulu, Kirkko-Janne! Kuule, nyt soi jo toisen kerran!
Johanna Roslund oli noussut asemarakennuksen portaille. Sieltä hän katseli vaununsillalle kokoontuneita ylioppilaskokelaita. Nyt kohotti Janne kätensä, ja vaununsillalta kajahti laulu:
Käy tieni outoon maailmaan, nyt kotikehto jää. Vaan lapsuusaika muistoillaan sydäntä lämmittää: Tääll' leikin, lauloin laulujain mä piennä poikana. Nyt tunnen: kuulun sulle vain, sa aika armaisa!
— "Jäähyväiset lapsuudelle", kuuli Johanna jonkun kuiskaavan. — Se on Janne Flyktin tekemä ja säveltämä.
— Se on hieno, kuiskasi toinen. — Hänellä on lahjoja.
Vaununsillalla lauloivat nuoret äänet:
Mut meitä kutsuu taisteluun elämä, isäin maa. Siis, veikot, katse kaivattuun päämaaliin nostakaa! Se sankari, ken tullessaan tuo voitonseppeleen. Soi hälle kiitos kansan, maan, työn jälkeen päättyneen.
— Vahinko, että hänestä tulee pappi, kuuli Johanna äskeisen äänen takanaan. — Hänestä tulisi, luulen mä, jotakin muuta … parempaa.