Johanna Roslund kulki katua eteenpäin loistavin kasvoin.
TOINEN OSA
I
Johanna Roslund heräsi ja kavahti istumaan sängyssään. Eihän hän vain ollut nukkunut sivu ajasta?
Kierrekaihtimen ja ikkunan välisestä raosta kajasti valkeneva päivä.
Mitähän kello mahtoi olla?
Uunin syrjällä tikutti kello. Johanna koetti silmiä siristäen nähdä, paljonko se oli, mutta huone oli siksi hämärä, ettei hän erottanut. Hän antoi kierrekaihtimen nousta sen verran, että valoa pääsi huoneeseen. Oh, kohta puoli yhdeksän! Ja hänellä kun oli niin paljon puuhaa ennen kirkkoonmenoa!
Hän nosti kätensä pään taakse ja venytteli. Oi, kuinka hyvältä tuntui! Hän oli nukkunut ihmeen makeasti. Oli vähän vastenmielistä nousta. Vuode uhkui suloista lämpöä. Teki kovasti mieli heittäytyä vielä hetkiseksi pitkäkseen.
Hän pujahti peitteen alle, vetäen sen leukaan saakka. Oli niin hyvä ja lämmin aivankuin untuvissa!
Janne… Janne Flykt…
Kuinka suloiselta tuntui lausua tuo nimi! … Se toi mieleen niin paljon kaunista, herttaista ja lämpöistä: loistavat sinisilmät, valoisan hymyn, sointuvan äänen, joka värähteli syvästi hänen puhuessaan "aatteistaan". Tuo suuri, ihmeellinen Janne Flykt!