Janne Flyktille oli tuottanut lohdutusta Vapahtajan muisteleminen. Kun hänet erotettiin virasta, oli hän ajatellut Vapahtajaa: häntäkin oli sanottu temppelin häpäisijäksi ja Jumalan pilkkaajaksi. Kun hän kierteli maailmalla koditonna, elätellen itseään soitolla, oli Vapahtajan muisto kannattanut ja ylläpitänyt häntä henkisesti: Vapahtajallakaan ei ollut ollut paikkaa, mihin olisi päänsä kallistanut. Ja kun hänet lopuksi erotettiin kirkonlämmittäjän toimesta, oli hän jälleen muistanut Vapahtajaa, jonka "yksi kahdestatoista" oli pettänyt. Aina, jokaisessa vastoinkäymisessä oli Vapahtajan muisto estänyt häntä vajoamasta.
Mutta jospa hän olikin elänyt vain haavekuvan vallassa? Tuo hänen hahmoittelemansa Vapahtaja olikin ehkä vain mielikuvituksen tuote, josta ei lopullisen ratkaisuin hetkellä saattanutkaan pitää kiinni?
… "Ei velikään voi veljeään vapahtaa eikä Jumalalle ketään sovittaa"…
Eikö se ollut Raamatun sana?
Oli.
Ja hänellehän Vapahtaja oli ollut vain "veli", vanhempi, kokeneempi veli, joka oli kokenut samoja kohtaloita kuin hän itsekin, vaikka syvempiä, tärisyttävämpiä.
"Vapahtajaani yksinään saan turvata kuin ystävään kuin veljehensä veli…"
Niin hän oli kerran tunnustanut muutamassa runossaan.
Janne Flykt tunsi hukkuvansa. Lankku, joka oli kannattanut häntä niin monta vuotta, vajosi veden alle. Aallot löivät yli pään…
Mitä jos hän heittäisikin irti —?