Hän suuteli sormusta ja pisti sen takaisin sormeen. Oven takaa kuului äidin ääni:
— Johanna! Etkö muistakaan, mikä päivä tänään on?
— Kyllä, kyllä! Minä olen pian valmis. Viereisessä huoneessa rupesi flyygeli soimaan. Siellä äiti soitteli. Mitä? Joululaulua!
Niin … nythän olikin oikeastaan joulu. Entinen, pikkuinen tähtipoika puettaisiin kauniiseen messukasukkaan.
Johanna hyppäsi vuoteeltaan ja ryhtyi pukeutumaan Siinä oli pöydällä paperipalanen, johon oli jotakin kirjoitettu. Mitä ihmettä! "Sielu … taivas … Jumala…" ja sitten pitkä rivi: "Johanna … Johanna … Johanna Roslund…" Siihen oli Janne kirjoitellut eilen illalla heidän keskustellessaan. Hänellä oli sellainen, omituinen tapa. Kumma, ettei hän illalla ollut sitä huomannut.
— Voi tyttö kulta! Mitä sinä oikein puuhaat? Vasta aamunutussa!
Äiti tuli huoneeseen ja sulki Johannan syliinsä.
— Sinähän myöhästyt kirkosta! Minä olen jo aikoja noussut. Oletko nukkunut näin pitkään?
— En. Olen vain maannut ja haaveillut.
— Niin. Sen minä arvasinkin. Teitä on kaksi haaveilijaa Mitenkähän te tulette toimeen elämässä?