Mutta yhtä seikkaa eivät pojat olleet ottaneet huomioon.
Poliisi Krekula, joka oli kiertänyt pormestarin talon, oli ehtinyt parahiksi kuulemaan viimeisen innokkaan vakuutuksen. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja harppasi poikia kohti niin paljon kuin hänen käyrät säärensä sallivat. Pojat olivat niin innostuksensa vallassa, etteivät huomanneet Krekulaa, ennenkuin tämä seisoi aivan heidän takanaan.
— Vai niin, veitikat, te olette taas täällä!
Hän yritti tarttua lähinnä seisovaa Gideonia niskasta, mutta tämä väisti hypähtämällä pari askelta syrjään.
Poliisi Krekula hämmästyi ensi kerran elämässään: Laidan pojat eivät lähteneet pakoon!
Hänellä oli hyvin väärät sääret eikä hän tavallisesti saanut ketään kiinni suoralla pelillä. Juopuneetkin tekivät hänelle alinomaista kiusaa, ja se tietysti kävi suuresti hänen kunnialleen. Hän oli kaupungin ainoa järjestyksenvalvoja ja hän tunsi arvonsa. Senpävuoksi lääkitsikin hän loukattua kunniantuntoaan hiipimällä Laidan poikien pelipaikoille ja säikähdyttämällä nämä mahtavalla karjaisulla karkuun. Hän nautti katsellessaan poikien koipien vilinää, ja hänen nautintonsa tuli kaksinkertaiseksi, jos hänen ei tarvinnut vaivata omiaan.
— Jaaha! Nytpä minä kerrankin sain teidät kiinni!
Krekula teki uuden yrityksen, mutta pojat olivat varuillaan. Näkikö hän unta: Laidan pojat uskalsivat häntä ärsyttää!
Hän korjasi sapelinkanniketta. Se oli merkki, että hän oli hämillään.
Lempo soi! Hän näyttää poikaviikareille. Mutta silloin avasi Janne
Flykt suunsa:
— Meillä on piispan lupa!