Ei… hän karkaisi Iidan kanssa. Hän ehdottaisi pakoa. He muuttaisivat vaikka Ruotsin puolelle kauas koskemattomiin korpiin. Hänestä tulisi kuninkaan alamainen, niinkuin oli tullut niin monesta tämän kylän nuoresta miehestä ennen häntä. Hän rakentaisi korpeen talon ja siellä he sitten eläisivät onnellisina Iidan kanssa. Kahden… aivan kahden.
Samassa tuikahti, tuli torpan ikkunaan. Matias Niiles havahtui. Niin… siellä antoi Iida merkkejä. Hän oli valmis kohtaukseen.
Matias Niiles nousi. Tänä iltana hän puhuisi Iidalle pakosuunnitelmistaan.
Hän haparoi pirttiin. Äiti oli tullut navetasta ja keitti kahvia hellan ääressä.
— Mihin nyt? kysyi hän.
— Kylälle vähän, vastasi Matias Niiles ottaen kintaansa orresta.
III
Riihiautio oli pappilan niitty. Siinä oli vanhoina aikoina sijainnut kylä, joka oli sittemmin hävinnyt. Asukkaat olivat muuttaneet muualle. Riihiaapa oli nimittäin ennen ollut järvenä, mutta eräs talollinen oli kerran laskenut sen kuiviin — muka saadakseen vettä raivioniitylleen. Tarkoitus ei suinkaan ollut kuivata järveä. Mutta — kun vesi oli kerran valtoihinsa päässyt, oli se murtanut sulkunsa ja syössyt sellaisella raivolla raivioniitylle, että koko raivio oli hävinnyt kuin pois pyyhkäisty. Järvi oli kuivunut. Sen vetelä pohja oli vähitellen maatunut ja niin oli syntynyt Riihiaapa.
Järven rannalla oleva kylä oli kuollut. Asukkaat olivat muuttaneet pois uusia kalavesiä etsimään. Vain yksinäinen rappeutunut talo seisoi vielä aavan laidassa. Siinä ei ollut ovia eikä ikkunoita. Pappila, jolle niitty kuului, käytti sitä heinälatona. Se oli Matias Niileksen ja Iidan kohtauspaikka.
Paikalla sanottiin kummittelevan, mutta mitäpä välittää kaksi rakastavaista kummituksista. Heidän rakkautensa pystyy karkoittamaan pahat henget. Koko muu maailma on lakannut heille olemasta.