Matias Niiles ei vielä halunnut antautua tuskan, valtaan.
Hän halusi rakastaa, nauttia elämän onnesta lyhyen tuokion… ehyesti, jakamattomasti. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille lujasti, varmasti painoi huulensa tämän huulia vasten ja imi niinkuin janoinen, joka ei vuosikausiin ole saanut juoda. — Se oli pitkä suudelma.
— Matias Niiles! kuiskasi tyttö. Hänen ruumiinsa värisi ja silmät uivat kyynelissä. — Miksi minun piti syntyä nimismiehen tyttäreksi?
— Ja minun torpanpojaksi.
— Ei, ei, minä olisin halunnut syntyä lesken tyttönä, — lesken, joka asuu rannassa kirkkoväärtin takana. Silloin ei mikään olisi sinua estänyt naimasta minua.
Joko Iidakin sen huomasi? Oh, hän, Matias Niiles, oli huomannut sen sinä päivänä, jolloin oli saanut kuulla nimismiehen lähdöstä. Säätyerotus… säätyerotus. Iidan naisi herra… joku nimismies tahi pappi. — Tällä hetkellä olisi Matias Niiles tahtonut olla jompikumpi.
Kyyneleet kohosivat hänenkin silmiinsä. Hän oli ollut niin ihmeen rauhallinen, mutta nyt murtuivat sulut. Tyynenä soljuva virta oli ehtinyt koskeen. Kuinka armottoman ankariksi kohosivat aallot… Ne hyökkäsivät kalliopaasia vastaan. Mutta — kivi kesti, kallio ei sortunut. Samoin ei Matias Niileksen tuskakaan voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että nimismiehen tytär lähti.
— Iida, emmeköhän lähde, sanoi hän silmiään kuivaten. — Mitäpä auttaa istua täällä, kun tämä kuitenkin on viimeinen kerta?
Mutta nyt alkoi uusi kamppailu. Nimismiehen tytär heittäysi epätoivon vimmalla hänen kaulaansa. Hän pusersi niin, että teki melkein kipeää. Silmät olivat jäykkinä kauhusta. Näki, että hän oli ihan menehtymäisillään.
— Ei, ei! itki hän. — Sinä et saa lähteä! Matias Niiles, minä kuolen, jos sinä nyt lähdet. Ei vielä! On vielä pitkälti aamuun… Emme ajattele eroa. Ajattelemme vain, että rakastamme toisiamme.