— Mutta Iida on suloinen kuin enkeli, sanoi nyt äiti sovittavasti.
Matias Niiles loi äitiinsä kiitollisen katseen. Teki sydämelle hyvää, kun joku puolusti »sitä taloa».
Isä Niiles ei vastannut mitään. Ilmeisesti hän ei ollut kiinnittänyt huomiota äidin puheeseen. Matias Niiles joi kahviaan ja kääntäen kupin ylösalaisin virkkoi päättävästi:
— Minä olen aikonut itse mennä tarjokkaaksi.
Nyt kuuli isä Niiles. Hän pani kirjan kiinni, nosti silmälasit otsalleen ja katsoen poikaa vakavasti silmiin lausui tyynesti:
— Tälle matkalle se kuitenkin on liian myöhäistä. He lähtevät illalla.
Matias Niiles hätkähti. Illalla —? Kuuliko hän oikein? Illalla! Silloinhan Iida pääsisi pujahtamaan ulos hetkiseksi ja he tapaisivat toisensa Riihiautiolla.
Ei Matias Niileksellä nyt ollutkaan halua lähteä, vaikka olisi päässytkin, — ei, vaikka olisi saanut satumaisen palkan. Iida oli illalla vapaa. Hänen piti vain pitää silmällä ikkunaa, milloin valo syttyisi siihen.
Oli vielä neljä, viisi tuntia iltaan, vaikka nyt oli jo tarpeeksi pimeä. Nimismies lähtisi tietysti päivällisen jälkeen ja nimismiehessä syötiin kello neljältä. Niin paljon Matias Niiles sen talon tavoista tiesi.