He olivat seisoneet vastatuksin — kauvan. Tytön povi oli ankarasti aaltoillut. Kuutamoinen aapa oli levännyt hiljaisena. Vain porot olivat kuopaisseet lunta silloin tällöin.
Silloin oli Iida astunut hänen luokseen, katsonut omituisesti silmiin ja kuiskannut:
»Tiedätkö, Matias Niiles, mitä varten ajelen täällä?»
Hän oli tuntenut suuren lämpöaallon pyyhkäisevän sydäntään. Sen oli saanut aikaan tytön äänen sävy.
»Sen vuoksi, Matias Niiles, että haluan tavata sinua. Kun sinä et olisi uskaltanut sanoa minulle mitään, sanon minä tämän sinulle…»
Hän oli horjahtanut kuin juopunut. Hän ei olisi uskonut sellaista mahdolliseksi. Totta oli, mitä Iida sanoi: — hän ei olisi koskaan uskaltanut puhua mitään, sillä hänhän oli vain torpanpoika.
»Niin… minä olen vain torpanpoika», oli hän lopulta saanut sanotuksi.
»Niin… ja minä nimismiehentytär, mutta siitä huolimatta minä rakastan sinua.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat levänneet toistensa sylissä, torpanpoika ja nimismiehentytär, kaupungin kouluja käynyt. Mutta kuu, joka oli katsellut taivaalta, ei ollut välittänyt luokkaeroista. Se oli antanut heille siunauksensa.
»Minä tiesin, Matias Niiles, että rakastit minua. Ajattelepas…»