Sotatantereella on elämä päinvastaista. Kotina on ahdas pirtinnurkka, jossa kymmeniä tovereita ähertää yhdessä, tahi alaston luodonkärki, jota ympäröi öinen usvameri. Rauhaa ei ole, sillä kivääri puhuu sotaista kieltään, kuularuisku laulaa yksitoikkoista tat-tat-tat- säveltään, johon silloin tällöin yhtyy tykin kumea basso.
Ja lepoa on vielä vähemmän. Päivä kuluu harjoituksissa tahi taistelussa ja yölevon asemasta tulee usein vahtivuoro kaukana kylän ulkolaidalla, jonne vihollisenkin tiedustelija voi yhtäkkiä saapua ja esittää itsensä kirkkaalla kiväärinlaukauksella.
Senpävuoksi muodostuukin sana "koti" sotilaalle yhdeksi kalleimmista. Sitä hänen ajatuksensa hellinä kiertävät. Ja se välikappale, joka tuo tervehdyksiä kotoa, on hänelle mitä mielenkiintoisin.
— Posti on tullut!
Se viesti vierii läpi kylän.
Pojat rientävät esikuntataloon, missä vallitsee kuumeinen kuhina. Vääpeli, "komppanian äiti", lajittelee kirjeitä tulisella kiireellä. Siinä on nurkassa penkillä rykelmä postipaketteja. Pojat puristelevat niitä ja katselevat osotteita. Siinä on paketti toverille, tuossa toiselle. Mitähän hyvää ne kaikki sisältänevätkään? Tuossa on kaikesta päättäen sokeria, sangen tarpeellista tavaraa rintamalla. Tuossa taas jotakin pehmoista: lie alusvaatteita tai villapaita, taikka pari sukkia, oman äidin kutomia. — Ah, jopahan löytyi paketti omallekin nimelle! Oh, onpa se somannäköinen! Ei muuta kuin kuittaus vastaanottokuittiin ja onnellinen paketinsaaja kiiruhtaa kasarmiinsa, saadakseen jossakin sen sopessa syventyä paketin salaperäistä sisältöä tutkimaan.
Tuossa lukee joku poika kirjettä. Hänen ympärillään meluavat toiset, mutta poikaa eivät häiritse toverien äänet. Hänen ajatuksensa ovat kotona. Mieli heltyy isän käsialaa katsellessa ja sydämen täyttää lämmin tunne. "Rakas poikani!" Se soi niin kauniilta ja kotoisella. On kuin näkisi isän tallin ovella juuri sinä hetkenä, jolloin hän annettuaan hevosille ensi appeen huutaa pihan yli pirtin portailla seisovalle pojalleen: "Viljo! Tuoppa se uusi harja siellä eteisen naulasta! Minä vähän varsaa harjailen." — Kotoiset kuvat täyttävät mielen eikä poika kuule ollenkaan, että ryhmäpäällikkö kehoittaa miehiään varustamaan selkäreput nimimerkillä, etteivät ne sotkeutuisi kuormastossa.
Tuossa on pitkä, solakka papinpoika, jonka koti on kaukana Perä-Pohjolassa. Hänkin on saanut kirjeen, jota parastaikaa lukee pöydällä lepattelevan kynttilän valossa. Kirje on päivätty lauantaina ja huokuu sydämellistä hellyyttä sotaan lähtenyttä poikaa kohtaan.
Lauantai, isän saarnanvalmistuspäivä! Silloinhan piti niin hiljaa hiipiä kansliahuoneen läpi peräkamariin, ettei vaan olisi isää häirinnyt…
Ei näe poika, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on kuuro vieressä käyvälle väittelylle, joka koskee sitä perin tärkeätä kysymystä, kummatko ovat parempia kiväärejä, japanilaisetko vai ryssäläiset.