MATTI KUHA.
"Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.
Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan".
(J. L. Runeberg: Kuormarenki.)
Matti Kuha oli "ruuta numero kakkosen kuski", niinkuin hänellä itsellään oli tapana ilmoittaa, kun tuli kysymys siitä, mihin joukko-osastoon hän kuului. Ei vanha tosin, niinkuin edeltäjänsä sata ja kymmenen vuotta takaperin, vaan nuorukainen vielä, mutta silti edeltäjänsä veroinen.
— Ensi toukokuun 28 p:nä mie täytän kaksikymmentä vuotta, oli hänen tapansa sanoa, kun hänen ikäänsä tiedusteltiin.
Nyt hän on sen jo täyttänyt ja ollut kesän heinänteossa jossakin Pudasjärven ja Ranuan rajamailla, ajellen niittokonetta, joka — niinkuin hän itse kirjoitti, "rätisee kuin sotakoneet rintamalla". Mutta sotaretkellä hän oli mukana ja rakkaimpia meille siellä, siksi, että hänellä jos kellään oli sydän paikallaan.
Muistan hänet niin elävästi rintama-ajalta. Lyhyt ja tanakka, leveät pulloposket, kirkkaanharmajat, rehelliset silmät, jotka katsoivat niin luottavaisesti kun häntä puhutteli. Päässä kissannahkanaapukka ja käsi uskollisesti kunniantekoasennossa.
— Tuota… siellä olisi kahvia… kuularuutapojilla. Jos pastori tulisi juomaan…
Sellaisenkin asian hän ilmoitti yhtä tärkeänä ja juhlallisena kuin jos olisi tehnyt raportin jostakin ratkaisevasta tapahtumasta taistelussa.
Hän oli ollut renkinä kotipitäjässään kapinan puhjetessa. Sinnekin Pudasjärven saloille oli kantautunut tieto taistelusta, jota Suomen kansa kävi. Matti oli sitä mietiskellyt rankakuormansa päällä, ajaessaan puita taloon, jossa palveli. Suomenmaa, — kyllähän hän sen tiesi. Sehän oli tämä maa, jossa asuivat suomalaiset. Siihenhän kuului Ranua, hänen syntymäkulmansa, ja Pudasjärvi ja Kuusamo ja Oulu. Ja paljon muita pitäjiä ja kaupungeita. Toki hän sen tiesi, samoinkuin senkin, että suomalaiset olivat jo ennenkin taistelleet ryssää vastaan. Olihan hän kerran kaupunkimatkallaan ostanut kirjakaupasta "Vänrikki Stoolin tarinat" ja puhdevalkealla lueskellut "Tunkkerista" sekä Malmi-kapteenista. Niin että hän sen asian hyvin tiesi.