Kenraali Mannerheim oli antanut käskyn, että kello kolmelta oli Johanneksen kirkossa vietettävä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus sotilaille. Yleisölle oli luvattu pääsy lehtereille ja jo hyvän aikaa ennen määrättyä kellonlyöntiä oli väkeä mustanaan jonottamassa kirkon edustalla sisäänpääsyä odotellen. Lehterit täyttyivät, alakirkko täyttyi. Saapui itse kenraali esikuntineen harmaahapsisen tuomiorovastin ottaessa hänet vastaan lyhyellä tervetuliaispuheella. Urut virittivät alkuvirren. Alttarille astuivat kaupungin papit kenttäpappien seuraamina ja juhlallinen toimitus alkoi:

"Me näimme Herran."

Siitä saarnasi kenttäpappi, pastori Väinö M. Elävästi hän kuvaili, miten Tampereen monipäiväisessä taistelussa oli nähty Herra. Hän puhui sekä päällystölle että miehistölle taivaallisen Ylipäällikön puolesta. Se oli vakava itsetutkimushetki jokaiselle. Käymmekö sotaa valkoisilla aseilla, vai tahraako niitä itsekkyys ja voitonhimo? Muistaako valkoisen armeijan sotilas olevansa Herran sotilas?

Näiden ajatusten ympärillä liikkui saarnaajan esitys.

Korsholman sotilassoittokunta avusti kirkkomusiikin esittämisessä.
Seurakunnan kanttori lauloi soolo-osan erääseen hengelliseen lauluun.
Valtavan voimakkaina vyöryivät sävelet kirkon holveissa. Tuskin tulevat
Johanneksen kirkon muurit milloinkaan kuulemaan sellaista soittoa ja
veisuuta.

Jumalanpalveluksen päätyttyä luki ylimajoitusmestari ylipäällikön kiitoksen sotajoukoille, jotka olivat Tampereen valloitukseen osaaottaneet, ja urkujen soidessa astuivat sotilaat kirkosta ulos läpi tuhatlukuisen väkijoukon. Juhlajumalanpalvelus oli päättynyt. Tampere, valkoinen Tampere eli ja hengitti taas.

Sunnuntai-iltana olivat kadut täynnä kansaa. Valkoisia joukkoja käveli ja ratsasti, valkoisia joukkoja kaikkialla, valkoisia joukkoja. Punaiset olivat hävinneet jäljettömiin. Teki mieli epäillä, oliko niitä ollut olemassakaan. Mutta kaikkialla näkyvät taistelun jäljet puhuivat päinvastaista kieltä: punaisia oli ollut, mutta nyt oli heidän valtansa loppunut. Senpävuoksi eivät taistelunjäljet häirinneetkään yhteistä suurta iloa.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi…

KUNNIAN KENTILTÄ.

Pirttijärvi, Ahlainen, Suodenniemi, Mouhijärvi, Tampere. Mitä muistoja herättävätkään nuo nimet entisen Oulun I:sen rintamakomennuskunnan miesten sydämissä! Taisteluita, vaaroja, seikkailuja, toinen toistaan ihmeellisempiä. Kuvia, miesten hahmoja sekasortoisessa melskeessä, kiväärien ja kuularuiskujen rätinää, jossa pohjasäveleenä soi kenttätykin kumea ääni. Pimeään kääriytyneitä saaristolaistupia, joiden ikkunoista tuiskuaa punaisten murhaava tuli, ja pitkin aavaa merenselkää ryntääviä valkoisten partiojoukkoja, etunenässä hurja Lavast, silmissään taistelun kuumeinen hehku, ääni käheänä ja kiukkuisena… Taikka tarmokkaita taisteluita Tampereen ympärillä Näsijärven ennen niin rauhaisilla rannoilla, joilla sodan jumala temmelsi haltioituneena siihen saakka, kunnes valkoisten harmaatakkiset joukot keväisen valtavalla voimalla ottivat haltuunsa viikkoja, kuukausia kärsineen kaupungin, johon palasi rauha pakomatkaltaan kuin varotellen, henkeään pidättäen ja oudosti ympärilleen katsellen.