Miks, Aune, armas lapsuen',
Miks, sinisilmä sirkkusen',
On suusi pieli ryppyinen?
Oletko nauranut?
Ei paljon Aune nauranut,
Ei monta kertaa muhoillut,
Iloinnut ei kuin lapset muut,
Ikänsä itki vaan:
Ikänsä itki ailuitaan
Ja vaikeroitsi vaivojaan,
Ja jäljet hänen tuskistaan
Suupieliin painuivat:
Syvälle poskiin painuivat
Nuo tuskain jäljet tuikeat,
Nuo kärsimysten kertojat;
Mut kerran aamulla…
Eräänä talviaamuna,
Kun päivä alkoi valjeta,
Ja kaikk' ol' hiljaa huoneessa,
Jo kuivi kyynelvuo:
Jo Aunen kuivi kyynelvuo,
Katosi tuskan jäljet nuo,
Kun käymähän tul' Aunen luo
Taivaasta enkeli:
Tul' Aunen luokse enkeli,
Mi posket siivin silitti
Ja sinisilmät himmensi —
Me jäimme itkemään.
1889.
Isoäiti.
Talossa taattoni ol' ennen vanha muori:
Me «gulle Farmor'iksi»[1] häntä kutsuimme.
Ol' tarkka hällä silmä, juhlallinen kuori,
Mutt' ystävällinen hän oli kaikille;
Hän pyylevänä istui liekkutuolissaan
Ja aina nuuskasi ja aina neuloi sukkaa,
Ja valko-négligé se peitti valkotukkaa,
— Hän oli köyhän nimismiehen leski vaan.