Sulasta armost' työnsä meille myövät
— Markoista — taiturimme nää:
He kivistämme limppujansa lyövät,
Ja limppunsa he tosin kyllä itse syövät,
Mut kivet omiksemme jää.
1885.
Sieniä ja sekamelskaa.
Kun astuin «väntsaliin», taas hauskan parin näin:
Hämeestä herrasmies, jok' oli mulle tuttu,
Puhuttel' outoa, ku, selin minuun päin,
Piteli hinkkiä: siin' oli pieniä
Santarmilt' ostetuit' oravisieniä.
Hänellä yllähän ol' pitkä musta nuttu,
Ja hattu päässänsä leveälierinen;
Kun katsoin tarkempaan, niin alta lierien
Alaspäin pyrkivän ylitse kauluksen
Hiustulvan tuuheen näin; mut suomeks sujui juttu:
Herrasmies Hämeestä:
No, eikös naukkua?
Sieniherra:
Mie, kiitoksii, en juo:
Rakastain rahvasta oon njiistä kieldäydynnä;
En njiin oo tunnotoin kuin Suomen papit nuo,
Kutk' ei oo kansoaan eig' aigoans' älynneet,
Voan piispan hourehet hyväksyin hälynneet;[1]
Meist' on jo monjigi viinasta jeäksiyvynnä.
(Nyt tuttu näki mun:)
Herrasmies Hämeestä: