Joki juoksevi jolea,
Kymi vieno virtoavi
Suomen suurella salolla,
Kalevalan kankahalla;
Illan kuu kuvasteleikse
Pinnassa joen pimeän,
Taivas siintävi sininen
Synkän virran välkkehessä;
Siinä joutsenet joluvat,
Sinisotkat soutelevat
Suomen vuon syväntehillä,
Poukamissa pohjattoman;
Näkinkengät kehkeävät,
Sikiävät simpsukaiset
Alla aaltojen syvien,
Päällä mustien mutien. Mistä
synty vuon valion? —
Aamun pitkiltä pihoilta. —
Minne lasku laajan virran? —
Ihmisyy'n ikimerehen.
Astui seppo äärtä virran,
Tietä tietäjä käveli,
Ihmeluontoa ihaten,
Vuota katsellen Kalevan;
Löysi raakun rantiolta,
Siitä simpsukan heleän,
Keksi kiiltoa ve'essä:
Se on kulta kuultavainen.
Virkkoi seppo seisahtuen,
Itseksehen ihmetellen:
«Kusta on kulta tänne saanut,
Mistä simpsukka sijinnyt?»
Runon joutsen joikueli,
Laulun sotka lausueli:
«Kullat on koiton kalliosta,
Aamun aikaisen mäestä;
Helmet on heristynehet
Alle aaltojen tuhansin
Vanhan Väinön kyynelistä,
Itkuista ikirunojan.»
Seppo sotkoa pyritti
jou'utteli joutsenutta:
«Saaos, joutsen, johtajaksi
Tuonne koiton kalliolle!
Sotkani, sukelteleite,
Tuo syvältä simpsukoita!»
* * * * *
Sai sotka sukeltamahan
Alle aaltojen syvien,
Nosti helmet herke'immät.
Toi ne tietäjän kätehen;
Joutsen johteli urohon
Aamun kultakunnahille,
Jossa viljalti viruivat
Laulun kullat kuun ikuiset.
II.
Kun viimein koossa kaikki on laulun kullat
Ja helmet, itkemät ikilaulikon,
Taas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee
Ja saapuu suojahan kotikuusiston.
Ja uuras alkaa työ: pajan urho laittaa
Sen kuusen alle, pilvien korkuisen,
Jon kuiskutusta kuuntelemaan hän oppi
Emoltaan armaalt' aikana lapsuuden.
Hän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa
Ja lemmen liekein kuumenemaan ne saa,
Kun tuuli taivainen, pyhä kansanhenki
Käy kiinni palkeeseen sekä painaltaa.