Ja taas:
— Scherryä!
Pikku Markus kävi jo vinkkasemassa piiankin katsomaan, ja kaksi niitä kurkisteli oven takaa, ja niiden takaa vielä kokki. Mutta luutnantti B:n kasvoissa ei liikkunut mikään koko aikana. Samalla käheällä bassolla hän pyysi konjakkia kuin scherryä, eikä muuten mitään puhunut. Ainoastaan yhä kuuluvammin henki kulki nenässä. Ja niin hän sanomatta mitään, läksi bufettihuoneesta, tietäen että nyt he kaikki ihaillen ja ihmetellen tunnustavat hänet vanhaksi häikäilemättömäksi luutnantti Brummeriksi.
Hän huusi Markuksen jälkeensä biljaardille ja käski asettamaan esiin pyramiidipallot.
Ei mikään ollut luutnantti B:lle niin vastenmielistä kuin yksinänsä oleminen. Ennen hän sitten pelasi Markuksen kanssa tai seurusteli vaikka saappaan kiillottajan kanssa. Hänen tuli nimittäin yksikseen jäätyä kohta ikävä. Hän ei lainkaan elänyt yksinänsä. Hän oli silloin yhtä kuin nolla. Hänen olonsa tuli synkäksi ja hän olisi tahtonut pistää päänsä muurahaispesään. Tässä oli syy siihen, miksi hän kammosi tämmöisiä päivystyksen päiviä, jolloin kaikki muut olivat jossain muualla. Silloin hän joi.
Mutta luutnantti B. ei juonut milloinkaan niin, että horjui tai että hänen kasvojensa liikkeet pääsivät irroilleen. Hänen kuuluisa ominaisuutensa oli ehdoton horjumattomuus ja kasvojen jäykkyys. Silmät saivat olla kuinka sameat tahansa. Niiden hän ei katsonut kuuluvan malliin. Samoin oli ääni ja puhetapa toisinaan liian bassoinen ja kankea. Mutta ei nekään kuuluneet malliin. Malliin kuului: aina tasainen, aina gentlemanni, aina sotilaspuvun kunniaa kannattava, tunteiden täydellinen peittäminen ja naaman muuttumaton jäykkyys sekä kyky seistä harjoituksissa horjumatta, vaikka silmä ei ole kolmeen yöhön ummistunut.
Kellon lähestyessä kymmentä kuului eteisestäpäin vihdoin ovenpaukahdus ja askeleita. Markus raotti oven ja ilmoitti:
— Luutnantti Maksiimof.
— Mutta mihin helvettiin ovat sitten kaikki kaksijalkaiset tänä iltana joutuneet? — huusi luutnantti B.
— Eikö herra luutnantti siis tiedä? Tänä iltana on kutsujaiset paroni
Z:llä.