Luutnantti M. toi esiin kaikellaisia hämäriä ja epäselviä kuiskauksia, joita hän valaisi merkitsevillä silmäniskuilla ja salaperäisillä kädenliikkeillä, ilman ainoatakaan selvää sanaa, niin ettei kukaan päässyt käsitykseen mitä sitten oikeastaan heidän välillään oli tapahtunut.
Luutnantti R, kertoi olleensa Helenan luona visiitillä kello 10 aikaan illalla. — äidin näyttäytymättä. Tämä olisi ollut valtti kertomusten joukossa, elleivät luutnantti T. ja ajutantti L. olisi ilmaisseet olleensa mukana.
Mutta kuu kaikki olivat tuoneet esille parhaansa, oli luutnantti B:llä vielä kertomuksensa kertomatta,
— Tämä käsi — sanoi hän, osottaen vasemmalla kädellään oikeata kättä, — tämä käsi on ollut hänen vyötäisteusä ympärillä ja minä olen painanut häntä rintaani vasten.
— Valhe, valhe! — rupesivat kaikki huutamaan. Ja luutnantti M. otti asian niin juhlalliselta kannalta, että nousi ylös ikäänkuin hyvitystä vaatien.
Silloin luutnantti B. kiivastui.
— Upseerikunniani kautta — huusi hän hypäten ilmaan, — upseerikunniani kautta vannon minä, että tämä käsi on puristanut häntä niinkuin kerroin!
Kaikki vaikenivat. Epäillä luutnantti B:ia tämmöisen vakuutuksen jälkeen olisi ollut sama kuin panna alkuun kaksintaistelu. He eivät edes itsekseenkään epäilleet, vaan kukin ajatteli: "ehkä siinä todella minunkaan puolelta ei muu puutu kuin rohkeus, niin minäkin vielä puristan häntä rintaani vasten".
Mitä erityisesti luutnantti M:iin tulee, niin oli hänen päätöksensä tämän johdosta: tästedes ei mitään sanoja enää, vaan tointa! Mutta ääneen hän rupesi selittelemään, osaksi Helenan puolustukseksi ja osaksi omaksi yllätyksekseen, että sillä tavalla kuin luutnantti B. kertoi, voi ottaa minkä naisen tahansa, jos vaan osaa sopivaa hetkeä hyväksensä käyttää. Mutta mitäs se merkitsi! Eihän se vielä todista, että rakkaus vallitsee heidän välillänsä.
Ei luutnantti M. sentään saanut kehittää ajatuksiansa loppuun asti.