— Tjah, — pani tirehtöri, — vankila on historiallinen tosiasia: on aina niin ollut, siksi nytkin niin on.
— Mutta miksi te palvelette täällä?
— Ha-ha, minulla on perhe ja lapset. Perhe ja lapset! sehän se on kaiken kierouden alku ja perustus. Jos suoraan puhutaan, — ah, kuinka tämä kaikki minua hermostuttaa. Minä en voi nähdä eteeni, minua rasittaa kaikki, minä tunnen selvästi, että kadotan liian aikasin elämäni, kadotan kaikki mahdollisuudet todelliseen kehitykseen. — Olisihan minustakin voinut tulla "elävä ihminen", niinkuin te sanotte, — mutta päivä päivältä se on yhä varmemmin myöhäistä. — Minä kadotan yhden sielunkyvyn toisensa jälkeen, en osaa enää keskittää mihinkään ajatuksiani, muistinikin jo heikkonee, minua ei huvita mikään mikä tavallisia ihmisiä huvittaa. Ja kuitenkin olen vasta 40 vuotias, — parhaassa miehuuden iässä. — "Rakastaa lähimmäistä", te sanotte; suokaa anteeksi, se on nyt toki vähin huvittavaa, ja sitäpaitsi — uh! — täälläkö vankilassa! ketä täällä rakastaisi? Myöntäkää itse: — tämä on paikka missä kasvaa inho ihmisiin. Sitäpaitsi, siinä merkityksessä kuin te tarkoitatte ei voi koskaan rakastaa ihmisiä, jotka ovat minun vallassani, komennukseni alaisia. Heidän suhteensa minä on voi koskaan olla muuta kuin virkamies.
Helena kuunteli juhlallisella hartaudella hänen puhettansa, eikä uskaltanut enää mitään lisätä tai edes myönnellä, peläten että tirehtööri saa halun väittää häntä vastaan ja niin tulee pois tästä harvinaisesta, hienosta ajatussuunnastansa. Kaikki tirehtörin lauseet olivat juuri sitä mitä Helena oli juuri hänelle hokenut, mutta hän ei sitä nyt huomannut ja puhui omina ajatuksinaan.
— Mutta nythän on jo aivan pimeä, — sanoi Helena hiljaa, koettaen lähteä huomaamatta ja häiritsemättä, että tirehtöri jäisi edelleenkin samoihin mietteihinsä.
— Niin se on, niin se on, — huokasi tämä vielä: — kenties te, joka olette tullut tänne vankeja lohduttamaan, kerran tulette siihen havaintoon, että tämän vankilan tirehtöri itse enin kaipaa teidän lohdutustanne, — ja on pahin kaikista.
He erosivat ystävinä, molemmissa sama nöyrtymys, jonka läpi ei tuntunut mitään virallista, vieraisuutta, ja heidän henkensä oli yksi ja vapaa.
Kulkiessa vankilasta Helenan sielu riemuitsi.
"Onnistunko minä; onnistunko saada edes yhdenkin ihmisen ajattelemaan ja tuntemaan sillä tavalla?"
Ja hän huomasi innoissaan kulkevansa tarpeettoman pian, ja hiljensi äkkiä ja huokasi naurahtaen rinnan täydeltä, nauttien leppeästä tuulesta ja kuusta, joka nopeasti riensi pilvien lomitse.