— Sepä oli hyvä että tapasin neidin. Saisinko luvan pyytää hetkeksi tänne.
Hän saattoi Helenan miesosaston puolelle, käytävän keskipaikoilla olevalle ovelle, jonka aukasi avaimellansa ja pyysi astumaan sisälle.
Se oli erikoinen vastaanottohuone, jossa pastori puheli vankien kanssa sielun asioista, — pienenlainen valkoseinäinen huone, joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan, ovenpuoliseen ja ikkunanpuoliseen. Valo tuli ylhäältä ikkunasta niinkuin kopeissakin. Ikkunan alla oli liinaöljyllä kiilloitettu pöytä ja pari tuolia. Ikkunanpuolinen osa oli sitäpaitsi hiukan korkeammalla kuin ovenpuolinen, jossa oli vaan yksinkertainen penkki istuimena.
Kun he astuivat sisälle tähän huoneeseen, istui penkillä vanha ukko vangin vaatteissa ja heti kavahti pystyyn sekä rupesi jonkinlaista sotilaskunniaa pastorille tekemään, vaikka oli lakitta päin.
— Vai niin, sinä olet täällä, — sanoi pastori. — Meneppäs nyt, ei minulla olekaan aikaa. — Tai odotas!
Pastori kääntyi Helenan puoleen:
— Jos suvaitsette, minä ainoastaan vähän aikaa ensin puhelen tämän vangin kanssa. Olkaa niin hyvä, neiti, istukaa.
Näin sanoen pastori avasi väliaita-oven ja nousi ikkunanpuoleiseen osaan, sekä tarjosi Helenalle toisen tuolin niistä kahdesta. Itse hän istui toiselle ja rupesi kiirehtien puhumaan vangin kanssa, joka seisoi väliaidan takana matalammassa puoliskossa, ylhäältä tulevaa valoa vasten.
— Nimesi?
— —