Pastori katsoi kelloaan, josta Helena huomasi, ettei hän halua enää keskustella.
— Sanoin äsken väärin, — lisäsi Helena vielä, — kyllä olen tavannut yhden papin, joka uskoo että kaikki on rakkaus, ja hänen kokemuksiaan pitäisi todella kaikkien saada kuulla, mutta hän on teillä täällä lukkojen takana.
— Jaa, — sanoi pastori lopullisesti keskeyttäen, — niin hauska kuin olisikin jatkaa tätä originellia keskustelua, en minä nyt jouda. Olen sanonut mitä velvollisuuteni käski. Muusta voitte puhua tirehtörin kanssa, jolla tässä laitoksessa on ylin sananvalta.
Näin sanoen pastori jätti hyvästi, avasi oven Helenalle, sulki sen omalla avaimellaan ja läksi edellä pitkin käytävää kansliaan päin.
"Tämä merkitsi, että pian on kaikki lopussa", — ajatteli Helena jäätyään nolona yksin kulkemaan käytävään. — "Ja Sofia raukkakin!"
Ei Helena tiennyt oliko hän oikein vai väärin siinä menetellyt, kun oli näin peittelemättä pastorin kanssa puhunut. Olisi ehkä voinut olla varovampi, — olisi ehkä vankienkin kanssa pitänyt varovammin puhua —!
Ja tämä asia alkoi häntä suuresti vaivata ja sekottaa, ja vei häneltä kaiken rauhan.
Hän kulki monta päivää alituisesti ajatuksissansa ja yhä soimasi itseään, että oli pilannut ja vahingoittanut hyvän asian.
"Semmoinen minä olen, ei minulle mikään onnistu, en minä missään pysy.
En minä kelpaa muutakuin ranskaa opettamaan!" — —
Hän oli todella uskollinen, tuo Georg, ainoa, joka piti Helenan työtä tarpeellisena itsellensä.