* * * * *
Mutta nyt kun Helena tuli rippikouluikään ilmaantui paljon kaikellaista uutta ja outoa hänen eteensä. Eräänäkin päivänä hän istui Muona-Maijan luona, ja sinne tuli lyhyt, hiukseton muonamies, Ekholm nimeltään, joka toisinaan piti mökeissä hartaushetkiä ja pyhäkoulua. Tällä Ekholmilla oli lempeät siniset silmät ja suu sangen usein mehellä. Erittäinkin autuaan näkönen hän oli kun oli ottanut ryyppyjä, jota hän toisinaan kyllä teki. Ja teki sitä suureksi osaksi vastustaakseen ei ainoastaan sanoilla vaan myöskin teoilla raittius-aatetta, jota piti pakanallisena ja synnillisenä. Hän sanoi, ettei ihminen tule autuaaksi omasta ansiostaan, teoistaan, vaan ainoastaan uskosta lunastukseen.
Samaa mieltä oli eräs toinen, yksisilmäinen mies, joka niin ikään oli sangen usein ja myöskin tällä kertaa Muona-Maijan luona.
Heidän puhellessa näistä kummallisista asioista, katsahti Ekholm viehkeästi hymyillen Helenaan. — jota hän oli aina erikoisesti kunnioittanut ja rakastanut, — ja sanoi:
— Tänä suvena menee vissiin fröökinäkin rippiskouluun, vai?
Tämä oli ensi kertaa, että he tämmöisistä asioista rupesivat puhumaan.
Helenan vähän sykähti sydän, ja hän olisi mielellään Ekholmilta tarkkaan tiedustellut mitä se ripilläkäyminen oikein merkitsee. Mutta ei hän kehdannut osottaa semmoista tietämättömyyttä, ja sentähden hän sanoi nauraen ja muka pilkaten Ekholmia:
— Sanokaas tee Ekholmi — enhän minä tierä mikä se rippikoulu onkaan.
Helena osasi ainoastaan murteellista etelä Suomen suomea, semmoista kuin kansa täällä hänen kotiseudullaan puhui.
Ekholm rupesi vastaamaan.