— Että sinäkin sentään kehtaat olla upseerina! — sanoi hän yhtäkkiä, hermostuneesti polkaisten jalkaa katuun, ja purskahti itkemään.
Hän huomasi kohta kuinka tyhmästi tämä oli tehty, ja harmissaan pian paineli nenäliinalla kyyneleet kuiviin.
Silloin hän näki Georgin äimistyneenä, silmät pyöreinä katsovan häneen.
Tuo Georgin kysyvä, puolipelästynyt katse oli Helenaa lapsuudesta saakka aina miellyttänyt ja naurattanut. Eikä hän olisi aavistanut, että se yhä vieläkin saattoi olla jäljellä Georgin muuten niin miehistyneessä olennossa. Yhä enemmän hän katui sanojansa. Noin hän nyt oli kadun kulmassa yhtäkkiä purkanut esille sen kysymyksen, jota he mitä tarkimmalla huolella ja arkatuntoisuudella olivat uudistuneen tuttavuutensa aikana koettaneet välttää koskettamasta!
Hän koetti sekottaa pois asiata.
— Ah, minä olen niin väsyksissä tänään. Kuules, teillähän oli komea paraadi — oikein komea!
Mutta myöskin nämä sanat rupesivat häntä harmittamaan. Hän sanoi siis vaan lyhyesti hyvästi, ja meni.
Niin väsyksissä hän oli, ettei tiennyt ruvetako ollenkaan päivällistä syömään, kun tuli kotiin. Mutta emännöitsijä — suuri unien uskoja ja selittäjä — oli täksi päiväksi valmistanut Helenalle mieliruokaa ja kertoi nähneensä viime yönä unen, josta ennusti Helenalle tapahtuvan suuren onnen — suurimman mitä tässä maailmassa ihmiselle voi tapahtua. Helena jo tiesi mitä onnea emännöitsijä pitää suurimpana. Mutta emännöitsijän mieliksi hän kuitenkin söi, ja vasta syötyään huomasi, että sekä mieliruoka että uni olivat vaan alkusoittoa aika usein uudistuvaan pyyntöön päästä ulos koko vuorokaudeksi "sukulaisten luo".
"Johan minä ajattelinkin!" — sanoi Helena itsekseen, puolileikillä kohtaloansa nurkuen. — "Mitäs onnea minulle voisi tapahtua, ei yhtään mitään!"
Hän antoi emännöitsijän lähteä, meni itse omaan huoneeseensa, avasi ikkunan, heittäysi sen luona olevalle leposohvalle ja nukkui kohta sikeästi siihen.