Georg sanoi, että hän oli hengästynyt varmaan rappusissa tullessaan, ja päästäen Helenan käden hän istuutui pöydän ääreen, missä he tavallisesti lukivat. Helena aikoi ensin istua sohvalle ja antaa Georgin istua yksin pöydän ääressä. Mutta Georg oli toisella kädellään jo ottanut tuolin seinän luota ja asettanut viereensä Helenan varalle. Helena koetteli sentähden muuten viivytellä, ja rupesi muka lamppua järjestelemään.
— Mitä sinä siellä teet? — kysyi Georg.
— Luuletko että vielä näemme ilman lamppua? — sanoi Helena. Hän ajatteli, että lampun valossa Georg ehkä huomaa levottomuuden hänen kasvoissansa.
— Näkee, näkee, tässä näkee mainiosti — vakuutti Georg.
— Ah, mitä minä olen unohtanut! — huudahti Helena. — Nythän on emännöitsijä poissa, ja kuinka minä saan sinulle teetä?
— Ei sitä ollenkaan tarvita. Tule nyt vaan tänne.
— Tietysti tarvitaan. Minä menen itse laittamaan teekyökin tulelle. Se on pian valmis.
— Jaha, sitten minä tulen auttamaan.
Ei koskaan ollut Helena vielä ollut siihen määrin tunteensa valtaamana kuin tällä kertaa. Mitä he siellä kyökissä toisilleen sanoivatkaan ja vastasivat, sitä ei hän tiennyt eikä ymmärtänyt. Kovalla äänellä ja jonkinlaisella tarpeettomalla kiireellä he vaan rupesivat siellä puhumaan hiilistä ja tulitikuista ja puuhasivat hyvän aikaa ilman mitään tuloksia. Georg sotki eikä auttanut oikeastaan mitään. Vasta kun Helena rupesi käsin ottamaan uunista hiiliä, tarttui Georg todella toimeen ja erinomaisella sukkeluudella sytytti hiilet teekyökin torveen.
— Kas. mistä sinä olet tuon konstin oppinut? — kysyi Helena.