Helenan istuttua kääseihin oli Georg tuskin päässyt hyppäämään ylös niihin, kun maltittomaksi käynyt varsa täyttä laukkaa oikasi suoraa tietä, tekonurmikkojen ylitse, avatulle portille. Georg sai sen hillityksi vasta maantiellä, missä se jo suu auki ja pää kaarena ketkattaen hypähteli eteenpäin vaan mikäli sallittiin.
— Muistatko Helena, — kysyi Georg, kun varsa oli varmasti hänen vallassaan, — muistatko kuinka me ratsastimme teidän ponillanne ja kuinka minä häpäsin itseäni sinun edessäsi?
— Muistan. Mutta kyllä nyt ainakin ovat rollit vaihtuneet. Minua pelottaa hirveästi. Kuule, Georg, eikö tämä todellakin ole vaarallista?!
— Nur ruhig, — sanoi Georg. — Ja tiedätkös siitä saakka minussa on kytenyt salainen halu parantaa asioitani. Tallimies on ollut minun ihanteeni. — No, piteleppäs, nyt lähdetään taas. Hop!
— Hiljemmin, hiljemmin Georg —
— Meidän täytyy joutua, Helena.
He saapuivat ulkokartanolle tunnin ajon jälkeen aivan asumattomain, metsäisten seutujen läpi. Georg sitoi varsan tolppaan siistin asunnon eteen ja he menivät pienestä veräjästä nurmikkopihalle, joka oli aidoitettu erilleen suuresta karjatarhasta. Suuren navetan ja aittarivin välitse aukenivat yhtäkkiä kuin panoraamaluukun läpi laajat niitty- ja peltoalat. Ei ollut pehtori eikä kukaan hänen väestänsä kotona. He poikkesivat edes tyhjää navettaa katsomaan.
— Näetkö mitä täällä olen antanut tehdä? — kysyi Georg.
— En minä mitään erinomaista huomaa.
— Permanto on poissa, lehmät seisovat maanpäällä, alla kulkee viemärit.