Pikku Helena oli sentähden jo hyvin varhain oppinut ymmärtämään, että talonpojat olivat kaikkien heidän synnynnäisiä vihollisiaan.
Tallirenki ja seppä kengittäessään hevosta puhelivat jotain keskenään naureskellen, ja kun Helena hetkeksi pääsi irti ranskalaisen guvernantin kädestä ja tuli sitä kengitystä katsomaan, ehtivät he hänelle kertoa, että niin rikkaasti ei ollut vielä yksikään kartanon entisistä haltijoista elänyt kuin nyt Helenan pappa.
Helenan meni suu auki.
Ensi kerran hän silloin tuli ajatelleeksi kotikartanoa ulkoapäin. Ja sepän nauru kammotti häntä. Hän ajatteli, että nuo kaksi ehkä ovat talonpoikien puolella.
Vielä oli ranskalainen guvernantti kerran, vähän pelottaakseen Helenaa pahanteosta, ottanut hänet syliinsä ja kertonut semmoisen sadun, että ukko Jumala rankaisee pahoja ylhäisten lapsia antamalla heidän syntyä kuoleman jälkeen uudestaan, mutta — talonpojiksi.
— Ja ihanko saa asuakin likasessa tuvassa?
— Ihan, ihan niinkuin talonpojat, — vahvisti guvernantti.
— Etteikö pese itseään ja syö likasilla käsillä?
— Niin, niin.
— Ja maatako ilman lakanaa?